Tänään aamulla
heräsin ja
kaikki oli
ihan ok.
Edessä oli kiva päivä kaveritapaamisineen ja palavereineen.
Ja kappas - naapurit pyytivät aamukahville, heillä oli jäänyt kakkua riparijuhlista.
Hei, ollaanpa nyt rehellisiä - kakkuja. Maistoin kolmea kakkua ja sen jälkeen olikin hyvä lähteä pyöräilemään lounasmiitinkiin! :)
Tämän ystävän kanssa ei oltu nähty muutamaan viikkoon ja kuulumisia oli kertynyt. Päiviteltiin kesän kelejä, vaihdettiin kuulumisia ja perinteisesti myös puitiin asiat, mitkä ovat jääneet hampaankoloon.
Löin tiskiin yhden itseni ominaisuuden, mistä en varmaan koskaan pääse täysin eroon.
Sen tunnustaminen tekee kipeää.
Sen ajatteleminen tekee kipeää.
Koen sitä herkästi.
Vaikka olisin kymmenessä jutussa mukana, mutta se yhdestoista - on se missä tapahtuu?
Vaikka näkisin viittä kaveria, niin se kuudes jäi näkemättä?
Ulkopuolisuuden tunne.
Miten se on niin tiukassa?
Mistä se juontaa juurensa?
Voiko tässä olla mitään aineksia,
mistä voisi rakentaa jotain järkevää?
Kilautin kaverille illemmalla.
Kerroin, että harmittaa, kun tiettyjen kaverien kanssa aina vain lykkääntyy näkeminen.
Ei löydy sopivaa aikaa.
Pohdin ääneen, että kivempaa on jos kumpikin pitää yhteyttä.
Jos yhteydenpito olisi vain minun varassani - no, se on silloin yksipuolista.
Lounastreffikaverin kanssa pohdin, mitä meistä ihmisistä jäisi jäljelle, jos kaikki tarpeet riisuttaisiin. Kaikki me toisistamme jotain halutaan, niinhän se on. Harva asia on täysin pyyteetöntä, harva ihmissuhde täysin pyyteetön.
Joskus kaveruudet, ystävyydet vaativat itseltä enemmän -
joinain aikoina on
kevyempää
ja
joinain aikoina
raskaampaa.
On hemmetin hienoa, että on vanhoja kavereita jotka ovat kulkeneet matkassa läpi vuosien, paikkakuntien ja suhdanteiden. Oijoi, kyllä sitä osaa näin vanhana arvostaa.
Se kantaa.
Se kannattaa!
Ja kun tänään pähkäilin ääneen, mitä hyvää tästä ulkopuolisuuden tunteesta voi saada mukaansa? Sen, että ymmärtää pikkuruisen häivähdyksen siitä, mitä voi olla elämä, jos todella on kaiken ulkopuolella. Koska minähän en ole ulkopuolella.
Minulla on
katto pään päällä,
töitä,
kavereita,
ruokaa.
Ja kakuillakin pääsen herkuttelemaan.
Kaikilla ei ole näin - ei näin hyvin asiat!
Kumma, että joskus pitää ensin sukeltaa pohjamutiin nähdäkseen auringon välkkeen veden pinnalla.
Tänään vain oli sellainen päivä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
***
