Uskomaton unetus

Makaan sohvalla.
En jaksa evää liikauttaa!

Kävin tänään punttisalilla. Taukoa oli kertynyt.
Kuten muuten tämän bloginkin suhteen, tämähän on tällä tahdilla kuukausikatsaus.
Mutta mitäpä se haittaa?

Rennompaa näin.

Aina, kun menee hyvin, en jaksa tai muista kirjoittaa. Jonkin verran olen tosin purkanut sydäntäni päiväkirjablogiin. Hmm.

Valoisa elokuu ja syyskuu. Voimat alkavat palautua. Hetkittäin on yhtä riehakan riemuisa olo kuin parikymppisenä.

Julistinkin tänään työpalaverissa:

Löysin siitä porukasta itselleni perheen!
Ihanaa!

Flirttailen maailmalle!
Valloitan koko maailman!

Sama jatkui puhelimessa vanhalle kaverille:

En kysele enää keltään lupaa mihinkään!

Aika hurjaa.
Hei, kyllä se siitä latistuu.

Mutta - vaikka nämä olisivatkin vain ohikiitävinä hetkinä muistumia parikymppisyyden ehdottomuudesta, se ei haittaa - muistan näitä hetkiä lämmöllä.

Ja sitä paitsi, minussa on enemmän

voimaa, 
sitkeyttä ja 
intohimoa 

kuin nuorena.

Näillä mennään vielä pitkälle.


***

ps. Painohommelit, 6 vk aikana 4 kg pois.
Lopullinen tavoite vielä kaukana, mutta:

minulla on aikaa ja tahtoa.


***

Hei maailma!

Itkin tänään
  kuin
Niagara.

Mietin
menetettyjä -
tai
  toteutumattomia
rakkauksia.

Itkin toteutuneita rakkauksia.

Itkin enemmän.

Kuuntelin biisejä.

Mietin mitä iskä sanoi,
kun kysyin,

mitä tekisit, 
  jos oisit
minä?

 - Kirjoittaisin kirjan.

Itkin taas.



***


Kävin vessassa.

Silmät
olivat ihan
  punaiset.

(Ei se haittaa.)


Tajusin kaiken.

Sen mitä en ollut saanut.

Sen mitä sain.


Ja sen, että laitettaisiin takapihalle

alppiruusu,
atsalea ja
pensasmustikka.

Ja etupihalle joko luumu -
  tai
päärynä.

(Ei omenapuuta.)

Älä kysy, miksi näin..



Tajusin myös sen,
etten enää
  kestäisi
elämää,

jollen kävisi
  ensi

keväänä
  Normandiassa.

Hmm.


Itse asiassa.

Päätin juuri nyt,

juuri tällä hetkellä:


alkaa

keräämään rahaa

  siihen,

että voisin viettää
ensi kevättalven
  Normandiassa,

kirjoittamassa,

tai puutarhahommissa - ihailemassa

vuoden 1995

kätteni töitä unelmieni puutarhassa..

Missä yhtenäkin kesäiltana vietin

aikaa kera

kyyhkyn ja
   sammakon.

Tiesin tänään,

juuri nyt, että kaikella on
  tarkoitus.

Ja juuri sen takia itkin,

koska viimein,

viimein! 

Pystyn,
pystyin allekirjoittamaan,

uskomaan,
vakuuttumaan ja
vakuuttamaan -

että kaikella on
joku
tarkoitus.


***

Tänään oli juttua Pertti Kurikan nimipäivistä.

Huudahdin:

"Ne oli eilen!"

Toinen osapuoli siihen lakonisesti:

"Kova juttu."

"Todellakin.

Kovasikajuttu."


***

Siistiä 2015 - vol 7

Liityin sururyhmään.

Kokoonnuimme ensimmäisen kerran perjantaina ja se perjantai olikin pitkä monella tapaa.
Puhuimme ja itkimme neljä tuntia, jaoimme elämämme kipeimmät menetyksen hetket.

Voimaannuimme.
Ehkä eheydyimme hieman.


***


Eilen oli lankalauantai ja siivoiltiin. Hyvä perussiivous.

Tänään aamulla heräsin.

Päätin käydä pari paperisäläkoria läpi, tein sen.
Kävin vielä yhden paperilaatikollisen läpi, löysin vanhan päiväkirjan.
Hauskoja ja jotenkin liikuttavia tekstejä yläasteajalta.

Viimeinen laatikko, johon tartuin - oli suurimman surun laatikko.
Keltaisen lipaston ylin laatikko.


Suurin ja kaunein haave, mikä ei saanut toteutua,
piti majaansa tuossa laatikossa.

Tänään minua ei pelottanut avata laatikkoa.

Haaveista suurin ja haurain syntyi vuonna 2012 - ja kuoli samana vuonna.


Niin pienenä,

niin
  kallisarvoisena,

niin totena,

niin
  täyttymättömänä.


Hellin, mutta varmoin käsin katsoin läpi papereita ja lajittelin niitä paperinkeräykseen.
En kaikkia, mutta suuren osan kuitenkin.


***


Pikkuhiljaa
  alkaa
tuntua
  siltä,

että
  elämässä
on

aika jatkaa
  eteenpäin.


***

Väsyneen ja flunssaisen hajatelmia

Mikä on tämä elämän
  välitila?
Onko kaamos vai
  kevät?

En haluaisi olla
yksin,

mutten jaksaisi
  nähdä
ketään.

Rapaiset toppapuvut
  bussissa,
hiihtoloma.

Otin jalkaan
  kumpparit,
lähdin
  lumityöpajaan.

Sohjoa survomaan!
Talven riemua!

Missä hohtavat hanget,
kimmeltävä lumi,
auringon säihke?


***


Elämän välitilassa,
  sinä ja minä.

Syntymän ja kuoleman
  välissä.

Talven ja kevään
  välissä.

Koko yhteiskunta
  kipuilee,
kyselee toisiltaan -
onko riittänyt
  töitä.

Onhan sitä,
  tekevälle löytyy.

Koulun penkit nähty,
  tekemällä oppimaan,
ihmisten kanssa,
  kädestä pitäen.

Sydämen oppi on
  ikuinen tie, polku -
matka
  sydämestä sydämeen.

Asettaa itsensä alttiiksi on
  pelottavaa,
aiheuttaa
    kipua.

Vain yhden lämpimän
  ailahduksen tai
vertaiskokemuksen tähden.


***


Elämä.


Opin sinusta lisää
 joka
   päivä,

 eikä kukaan
   ehdi kanssasi
 täysoppineeksi -


ei

  yhden
elämän
 aikana.



***

Taas on voimia

Hyvä viikonloppu takana.
Taas on voimia sukeltaa uuteen viikkoon.

Töihin,
sosiaalisuuteen -
siihen mitä ihmisenä oleminen on.

Mitä varten täällä ollaan.

Toimitin edellisessä tekstissä, kuinka suivaannuttavaa on, kun aina kysellään kaikenlaista.
Paskat.

Se on helvetin hienoa.
Olen kiitollinen siitä, että osaan ja voin auttaa. Joskus sitä ei vain tahdo väsyneenä muistaa, jaksaa.

Oman alan asioista kysellään tietysti paljonkin, niitä en edes alkanut listaamaan..

Mutta ehkä tragikoomisimpia tilanteita on ollut taannoisina syksyinä, kun entiseen antiikkiseen luuriin on tupsahdellut sienikuvia tunnistettavaksi..

Tai kun henkilöt, joita en muuten tapaa, kontaktoivat kerran vuodessa:
"Hei, pitkästä aikaa, mitä kuuluu? Tuli mieleen, lähdettäisiinkö sieniretkelle?"

Aivan inhimillistä.

Olen käynyt pari kovaa prässiä läpi viime vuosina ja niiden suhteenkin, hmm.
Olen iloinen, jos voin auttaa muita. Pahoistakin paikoista pääsee eteenpäin ja selviää, kunhan vain antaa itselleen aikaa toipua.

Liikaa ei voi vaatia.

Maailma vaatii aina, muut ihmiset ovat lähellä ja läsnä. Pitää tajuta milloin vetää raja - ja mihin.

Että jaksaa taas olla, auttaa. Rakastaa lähimmäistä.

Yksin meistä ei kukaan olisi mitään.


***

Elämää ja työelämää

Kappas.

Olin orientoitunut hieman rennompaan kevääseen, pukkasi työtarjousta. Piti laittaa palkkatoive, koitin viilata sopivaksi, ettei myöhemmin itseä harmita. Nyt kun olen tehnyt aika paljon "täsmätyötä", niin siinäkin oma juttunsa että sitoutuu käyttämään työajastaan esim. 50 % jonkun tietyn jutun kimppuun. Kyseessä on kyllä mielenkiintoinen kulttuurialan homma.

Jos tämä työ toteutuisi, sen lisäksi  koordinoin loppuun yhden koulutuksen, jossa myös ympäristö- ja yhteisötaidekytkyä. Mielekästä siis, yhdistelmänä!

Yksi kirjoitushomma on jäänyt pahasti roikkumaan, pahus vieköön. Puuttuu deadline ja tarkka tehtävän anto - aikaa on kyllä ollut. Hämmentävää, että se on jäänyt roikkumaan, kun niin paljon lusinut hommia pakettiin viime vuonna.

Tälle vuodelle näyttää "sykliselle" - tietyt projektit keväällä, tietty kesällä ja toivottavasti tietyt syksyllä. Rahoitukset osassa vielä hakusalla. 

Mutta sitä vapaaehtoistöiden määrää! Hmm.
Onko sitä kuitenkaan niin paljon?

*yhdistyksen hallitus/tiedotushomma
*hankkeen ohjausryhmässä aktiivina

*kesäisen tempauksen tiedotus/tapahtumatiimissä
*ehkä toisen kesäisen (taide)tempauksen tiedotustiimissä / taiteilijana

*ison kansalaistapahtuman koordinointi
*yhden uuden hyväntekeväisyyskampanjan tiedotustiimissä

*Facebookissa useiden sivujen/ryhmien ylläpito
*kolmeen suuntaan blogin kirjoitusta, yht. varmaankin 5 kirjoitusta

No onhan siinä ihan riittämiin. Turha toivo, että kehtaa mainostaa tekemisiään. Laiska työtään luettelee.  Mutta hyvä pitää itsellä mielessä, mihin soppiin on lusikkansa laittanut.

Niin ja nyt yhteen juttuun lupauduin bussiemännäksi, hmm, hmm.

Lautasella tänään: maistuva sekametelisoppa!


***

Minimalismia elämään - vaikka väkisin!

Nythän on niin, että olen horoskoopissa neitsyt. Neitsyet ovat rasittavia jaarittelijoita, pilkun viilaajia ja järjestelijöitä. Niin olin minäkin kova järjestelemään, lapsena. Nyt tuntuu että omat järjestelytaipumukset tulevat käytetyksi töissä, eikä sitä järjestelyvimmaa riitä enää vapaa-ajalle. Aikuisen neitsyen koti ei olekaan enää niin järjestelmällinen, vaan pikemminkin runsaan rönsyävän ilotteleva.

Hamstraus on ihanaa!
Kaikkiin esineisiin liittyy joku muisto!
Jospa näihinkin housuihin vielä mahduttaisiin!

Kunnes tapahtuu seuraavaa..

Flunssa jatkuu kolme viikkoa..
Kurkkua kutittaa..
Aukaisen tietokonehuoneen ikkunan tai nappaisen kurkkupastillin, se auttaa hieman..

Kunnes yhtenä päivänä eli tänään ikkuna on kiinni, kurkkua kutittaa, saan yskänkohtauksen ja ryntään ulos huoneesta.


"En voi olla tuolla huoneessa enää!"


Mitä, miksi? Joku ärsyttää kurkkua. Huono sisäilma. Ei kotona, mutta jossain tavarassa tai vaatteessa joka on käynyt muualla, huonon sisäilman paikassa.. Ja sitä tavaraa ja vaatetta eli vaihtoehtoja on paljon - kts. kappale 1.

Mitäs nyt? Miten toimitaan?

Alan nuuhkimaan tavaroita ja vaatteita läpi. Poissulkemistekniikalla pähkäillään, mikä tavara tai vaate on ollut missäkin ja saadaan nimettyä syylliset. Ne poistetaan alueelta. Rauha palaa maahan.

Oliko se tässä? Eipäs hoppuilla.

Jos on saanut sisäilmalle altistuksen kuten minä - tai kuten eräs ystäväni - riesa on pahimmillaan ikiaikainen. Home/sisäilma/kemikaalialtistus yleensä vain pahenee ja laajenee, harvemmin paranee. Siedätyshoitoakin voidaan käyttää ja sitä käytetäänkin jossain päin maailmaa, mutta se ei sovi kaikille henkilöille eikä kaikissa "tautitapauksissa".

Kappas! Tiedän, kun kaverini alkaa jo sattuneista syistä olla aiheen suhteen melkoinen ekspertti. Valitettavasti.


"Tällaista ei toivoisi kenellekään."


Ei niin. Fakta on kuitenkin se, että mun tietyt lempparivaatteet ovat viikon sisällä matkanneet useassa, huonon sisäilman kohteessa. Joissakin kohteista minun täytyy mennä käymään uudestaankin, mm. töihin liityen. Hmm.

Tietyt lempparivaatteet on pesty, kahdesti - ja niitä on tuuletettu päiviä.. Kun vien vaatteen kasvojeni lähelle, tunnen sen tunkkaisuuden ja kurkkuani alkaa kutittaa. Kun kurkku ärtyy, pahimmillaan se turpoaa tukkoon. Tätä ei ole minulle vielä tapahtunut. Vielä. Kuitenkin - tästäkin syystä - ja loppuelämäni kannalta suhtaudun tähän altistumiseen tosi vakavasti.

Meillä on vain yksi elämä.

Tämä tarina saa jatkoa, valitettavasti. Eikä tälle ole olemassa täydellisen onnellista loppua - mutta kohtuuden ja monen kompromissin selviytymistä voimme ennustaa..

Monesta syystä johtuen "työmunani" eivät kaikki ole samassa korissa.. Nyt olen siitä kiitollisempi kuin koskaan.


***

ps. Luovuin juuri rakkaasta repustani, kun sain siitä niin kovat oireet. Aion käyttää huonon sisäilman paikoissa vanhoja vaatteitani ja luopua niistä sitten.. Eli kyllä ne vaate- ja tavaravuoret tästä pikkuhiljaa hupenevat - eivät tosin ihan sillä tavalla kuin ajattelin..


Toivotan sinun päivääsi iloa ja terveyttä!


***

Dear diary!

Oli jotenkin haikea, mutta ihana päivä. En haluaisi luopua tästä.

On huhtikuu. Mutta koko maailma porskuttaa jo toukokuisissa tunnelmissa. Tuomen silmut puskevat kovaa esiin, västäräkit keikuttelevat auringossa, sinililjat ja posliinihyasintit kukkivat. Orvokit kainostelevat terassin pöydällä.

Käytiin katsomassa elokuva Suuri kauneus. Rooman maisemia, ei ennalta arvattavia käänteitä, ihan erilainen elokuva mitä ajattelin. Juu ehkei mikään kassamagneetti, mutta herätti ajatuksia.

Toinen kummitäti täyttää tänään 60 vuotta. Aika hurjaa. Hän joka jakkupuvussaan ja huikeissa korkkareissaan hyppäsi auton rattiin ja sai pääni pyörälle Monacon ja Nizzan mutkaisilla teillä ja parkkihalleissa. Wow. Hoitopoika täytti tänään 6 vuotta - haa - numerot synkroonissa!

Well, me kaikki kasvamme, muutumme, vanhenemme. Elämä kuluttaa meitä, me elämme näitä päiviä, näitä vuosia. Näitä vuosikymmeniä.
Me kulutamme maailmaa.

Olin synttäreillä juttusilla naisen kanssa jolla on pieni tytär - hän pohti tulevaa eroaan. Hänellä on hyvä ammatti, upea tytär ja hän on nuori - elämä on edessä.
Sanoin sen hänelle.

Itse olen sellaisessa käänteessä - että jos ja kun valjastan unelmat tavoitteiksi ja hyppään ratsun roiman selkään, repussa ripaus rohkeutta ja jonkinmoinen määrä elämänkokemusta, tiedä mihin tästä vielä päätyy - pääsee.

Olen miettinyt siis todella, olisiko minunkin aika asettaa itselleni tavoitteita.
Miksi en pidä tavoitteista?
Rajoittavatko ne minua?
Vai pelkäänkö etten saavuta niitä?
Joka tapauksessa: tavoitteiden halveksumisen aika on ohi.

Elämä on rullannut mukavasti tähän asti, mutta koen että tulevilla suunnilla on merkitystä. Kaikkeen en voi vaikuttaa mutta pikkuhiljaa:

asioita ratkeaa,
polkujen edustaa peittävät lehvästöt raottuvat,
rakkaimmat polut vahvistuvat -
oma tie löytyy.


Minun tie.

Minun elämä.

Minun tulevaisuus.


***

Laidasta laitaan

Notta jopas.

Kyllä voi ihmisellä muutaman tunnin aikana poukkoilla mielialat.

Lähdin pyöräilemään narsissimestoille. Tosi kaunis aurinkoinen ilma ja parin päivän takaisten sateiden ansiosta ilman pölymääräkin oli kohtuuden rajoissa.

Jostain syystä mielessä kuitenkin pyörivät ikuiset kysymykset kuten:
*Mikä on elämän - tai minun elämäni tarkoitus?
*Onko minulla arvoa ihmisenä?
*Mikä on tehtäväni maapallolla, onko sitä?

Tätä peruskamaa joka alkoi lannistaa pientä ihmistä. No, niin pitkään on mennytkin hyvin että muutama alakulopäivä ei vielä aiheuta lopullista tappiomielialaa..

Kohde 1. Ei narsisseja. "Ei olla saatu."
Kohde 2. Narsisseja. Ruukkukoko 9cm, ruukussa muutama heiveröinen tupsu, nuput hakusalla. Meinas tulla tippa linssiin!

Taannoisilla keltaisilla päivilläkin kaupunki oli pullollaan narsisseja, miksen silloin ostanut niitä?

Tarinan opetus: Jos todella haluat jotain, ole ajoissa liikkeellä. 

Ostin 6 pikkuruukkua, joista vissiin saan muutamat mininarsissit vapuksi. Oijoi.

Paremmin ei mennyt kohteen 2 pihalla olevalla miehellä, joka totesi toiselle: "Tuli se saatanan lumilinkokin ostettua viime syksynä, kaksi kertaa käyttäny". Että näin. Ihan hyvinhän mulla menee.

Pyöräilin takaisin itselleni uutta reittiä, joka olikin suorin ja varsin ilmeinen, mietin oliko vanha puhelinluettelon kartta jota kuikuilin ihan ajan tasalla. Oli miten oli, nyt on uusi reitti tiedossa.

Tulin kotiin ja paraatipenkki tuijotti minua syyttävästi. No tosiaan, scillat ovat jo nupulla ja vanhat perennat rötköttävät raatoina niiden niskassa. Anteeksi!

Raivasin penkkiä ja siinä samalla tuli raivattua itselle parempi mieliala. Puutarhanhoito ja liikunta pitävät ihmisen onnellisena, taas se tuli todistettua.

***

Joku puhelu oli tullut, soitin takaisin puolihuolimattomasti. Lehden toimittaja kyseli vanhalle asemalle uusia käyttötarkoituksia. Koska olin ihan nälissäni, lupasin palata asiaan hetken kuluttua. Otin myös puhelun luottotyypille - nakeltiin ajatuksia ristiin ja rastiin ja siitähän alkoikin muodostua hieno paletti.

Tällaisia ajatuksia sinne tupsahti:

*Matkatoimisto: loungetila businessmatkustajille (Jatan idea!)
*Verkko: viimeisintä teknologiaa hyödyntävä verkostoitumiskahvila / kokoustilat
*Asema: tukikohta/kahvila/tstopalvelut jossa kaikesta vastaa tietysti
*Asemanhoitaja :)

Lisäksi matkailun infopiste on paikallaan vaikka varsinainen pääpaikka lieneekin uudella puolella. Hmm, nyt en muista enää yhtään mikä mua niin ärsytti tai masensi alunperin? Terassia putsaamaan - mars!

Terkuin Ninjapinja - kaupunkikulttuuriaktiivi.


***

Eka harmaa hius

Se on löytynyt.

Mulle oli tähän asti hieman epäselvää, tuleeko meikäläisen värisille henkilöille harmaita hiuksia, mutta nytpä se tiedetään. Ihan edestä, just keskeltä päätä hiusrajan ja jakauksen risteyksestä sojottaa hieman mutkitteleva harmaa tai melkein valkoinen tynkähius. Höh! No olipas tosi rankkaa tää reissusta paluu ja koko elämän pohtiminen.

Oma väri on nykyään aika aneeminen, mutta olen pohtinut jättäväni raitojen kanssa hästäämisen? Hiukset olisivat omalla värillä paljon kimmoisammat ja kiharajuttuja ois helpompi tehdä. Ja näemmä näitä raitojakin nyt on tulossa omasta takaa. Hmm.

Herra P kanssa Roomassa istuessani oli hauskaa kun hän jutteli tarjoilijan kanssa ja kävi ilmi, että herra P on kotoisin Sisiliasta, Palermosta. "Mutta olet niin blondi!" Ei erityisen blondi suomalaisittain..? Mutta sisilialaisittain - keskiruskeat hiukset ja suuret tummanruskeat silmät. Taitaa Sisilia olla pikimustatukkaisten kotimaata.

Joten, jos alkaa tuntua olo hailakalle niin Italian suunnalla ainakin menee vielä blondista.
Pitipä se tämäkin päivä nähdä. Kerran se vain kirpaisee - kirpaisi.

***

Reissu-uutisia! Pääsen Lappiin hiihtelemään (?), valokuvailemaan, mökkeilemään viikon päästä. Meni justiinsa hienosti henkilötekniset ja logistiset kuviot, olen toooosi iloinen. 

Great!

***

What a day..!

Olipas erikoinen päivä.

Hieman hämmentäviäkin asioita tapahtui, mutta nyt haluan ehdottomasti muistella päivän kivat jutut lyhykäisesti. Juttelin eilen kaverille, että pitäisikö tällätä vakikahvilan seinälle lappua jossa etsitään ranskan kielen juttukaveria. Well indeed! Tänään törmäsin (yli) neljään tyyppiin, jotka puhuvat ranskaa. Yksi pariskunta, joka asui Nizzassa ja oli palaamassa sinne kolmen päivän päästä. Kovasti kuulemma jo ikävöivät kotia ja kauniimpia / parempia ilmoja. Nythän täällä on ollu tosi kaunista, keväistä mutta voin kuvitella ettei aiempi helmikuinen vesisade ole kohottanut fiiliksiä.

Hetken päästä puolestaan iloinen lauma opiskelijoita pelmahti viereeni ja koko kahvilan täytti äänekäs ranskan kielen sorina. Hetimiten puutuin keskusteluun, samaten takanani istunut likka jonka ääntämiseen mulla ois kyllä pari pikkuvinkkiä.. Ja luultavasti hänellä mun kielioppiin : ) Porukka alkoi itse asiassa harmittelemaan että milläs kielellä he kohta juttelevatkaan omia juttujaan, kun kaikki puhuvat ranskaa.. Siinä vaiheessa aktivoiduin lähtötouhuihin, eiköhän noihin sankareihin törmää vielä toistekin. Peace.

Kaupunki oli laajalti hiekoitettu ja paikoin loskainen. Tämä yhdistelmä pyyhki tehokkaasti loput koirankakat kenkieni pohjista. Oikein hieno homma.


***

Päivässä oli kyllä monenlaista kohtaamista ja mielialaa, hmm. Pitäisi vain koittaa pitää yllä se reissuissa ehdoton pitkäjänteinen kärsivällisyys ja positiivisuus. Miksihän se pysyy siellä niin paljon helpommin yllä? Ehkä siksi, että sitä on siellä niin irrallinen nappula eikä voi oikein vaikuttaa muuhun kuin omaan tekemiseensä.

Täällä on paljon isompi paletti hanskattavana. Koko elämä - josta reissu on kuitenkin jonkinlaista lomaa tai todellisuuspakoa.

Syvä hiljaisuus.


***

Tänään saunotaan! Otetaanpa siitä ilo irti big time. Meikän ulottuvuuksilla on niin luksusta pestä hiukset suihkun alla avoimessa tilassa, eikä naftissa suihkukopissa. Kävin myös kaupassa ja tein testimielessä temput banaaneille. Katkaisin niistä päät ja ajatus ois, että josko banaanikärpästen synty hiipuisi? Ei mitään hajua tehoaako. Päät kieputin tiukasti sanomalehtipaperiin ja asettelin kompostin syvyyksiin. Raportoin tästä innovaatiosta ja sen toimivuudesta myöhemmin.

Haluan laittaa loppuun jonkun yleispätevän lauseen, olkoon se vaikka:

Oma maa mansikka, muu maa mustikka.


***

Nyt ne on printattu

Nimittäin matkadokumentit.

Niitä tulikin vino pino. Neljä lentoa, neljä majoitetta. Reissu alkaa tuntua konkreettiselle. Kivaa.

Välillä tuntuu hassulle, miten nyt yhtäkkiä tämä reissu on muodostunut jonkinlaiseksi vedenjakajaksi elämässä:
*elämä ennen reissua
*elämä reissun jälkeen

Jotenkin - se vain on.

Elämässä on tupsahdellut haasteita vastaan viime vuosina, polulla on kompuroitu mutta aina kuitenkin päästy pystyyn ja jatkettu. Tietty ikäetappi on saavutettu. Tietyt työasiat on tehty. Tietty rauha on saavutettu, tiettyjen kipujen ja kamppailujen kautta.

Olen tässä ja nyt. En vaadi itseltäni hirveästi. En odota reissulta paljoa. Keskityn olemiseen - olennaiseen.

Yksi ystävä sanoi taannoin juhannuksena: "Kuule kuinka kesä hengittää" - se oli kauniisti sanottu. Ehkäpä menen maailmalle asti kuuntelemaan kuinka olen elossa, hengitän, sydän pamppailee. Sujahdan osaksi maailmankaikkeutta.

Kun tulen kotiin, voin aloittaa jotain elämässä puhtaalta pöydältä. Tai olla aloittamatta.


Mulla on vahva luottamus, että tiettyihin asioihin sitoutuneet energiat vapautuvat pikkuhiljaa, osaan päästää irti, ehkä lähden lentoon? Tai sitten vain tallustelen tyytyväisenä eteenpäin. Osaan olla monesta kiitollinen, tiedän miten arvokkaita monet asiat ovat, kaikkea ei voi saavuttaa, mutta koskaan ei kannata lopettaa haaveilua. Haaveiden kohde voi ehkä muuttua välillä, ja sen täytyykin muuttua. Jotkut haaveet ovat pelottavia, jotkut saavuttamattomia. Kaikkien haaveiden varassa ei vain voi elää - tai kuihtuu, pieni sydän näivettyy.

Jotkut haaveet odottavat jonkun seuraavan oven takana, niitä ei vain vielä tunne, eikä niiden olemassaolosta tiedä. Joistain haaveista tulee ajan myötä tavoitteita ja toimintaa.

Uutta elämää. Minulle - ja minulle rakkaille ihmisille.


Vanhoista 2001 vuoden runoista pikkupätkä:

***

aina on

toivon tuulen vire 

  pienessä purjelaivassa

sydämen sisäisellä
merellä

***