Faces faces

Joulu on upeaa aikaa.

Aikaa olla rauhassa läheisten kesken. Itse olen yhtä poikkeusta lukuunottamatta viettänyt joulun aina vanhempieni ja veljeni kanssa. Tällä kertaa mukana oli myös mummi. Hieno, perinteikäs joulu - kerran vuodessa kaikki ikioman suvun läheisimmät koolla.

Uutiset kertoivat korutonta kieltään toisenlaisesta pyhien vietosta. Turvakodit täyttyivät ja kaikkia apua tarvitsevia ei pystytty auttamaan. Asiakkaita pyydettiin hakeutumaan sosiaalipalveluiden piiriin.. Ei helvetti. Voiko olla pahempaa joulua kuin väkivallan uhan sävyttämä joulu ikiomassa kodissa lapsukaisten kanssa. En jotenkin edes uskalla kuvitella sellaista.

Olen viime päivinä kiinnittänyt kaupungilla huomiota keski-ikäisiin edustaviin rouviin ja äiteihin - olen bongannut lyhyen ajan sisällä kolme pahan näköistä otsa-, nenä- tai silmäkolhua. Toivon tietenkin, että ne ovat syntyneet huolimattomuusmatsissa kaapin oven kanssa..

Pelkään kuitenkin, etteivät ole.


~


Nuoruudestani löytyy yksi ihmissuhde, joka piti sisällään henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Ei hirveän näppärä aihe blogiin, mutta koitetaan. Ihan turhaan olen hautonut näitä asioita sisälläni vuosia, kohta vuosikymmeniä. Olen kyllä kirjoittanut aiheesta itselleni muutamaan otteeseen, mutta se on ollut silmitöntä vuodatusta.. Oikeasti minua kiinnostaisi pohtia asiaa siltä kannalta, mitä se on elämääni ja persoonaani vaikuttanut.

Koska kirjoitusprosessi on ollut mielessä ja haaveissa jo vuosia, saattaa olla, että rohkeus loppuu taas / vieläkin ja juttu jää lyhyeksi, mutta katsotaan. Jos en ole kunnolla käsitellyt tätä asiaa, olen loppujenkin elämäni haasteiden kanssa ihan haavi auki - jostain on oikeasti pakko lähteä punnertamaan! Ei ole enää vaihtoehtoja.


~


Tavattiin opintojen tiimoilta, olin parikymppinen. Seurusteltiin kolmisen vuotta. Suhteessa käytiin läpi ja nähtiin monenlaista mukavaa ja vähemmän mukavaa. Kun koitin analysoida silloin, mitä oli meneillään, työkaluja ei vain ollut. Minulla ei ollut hajuakaan, missä menee normaalin käytöksen ja henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan raja. Raja voi nimittäin olla hyvin häilyvä! Hämmentynyt, iki-ihanan turvallisesta perhetaustasta tupsahtanut nuori ihminen kai ajatteli, että satunnaiset episodit olivat vain jotain outoa, mitä tapahtui joskus kännissä... 

"Anteeksi rakas! Sitä ei tapahdu koskaan enää."

Ei se aivan niinkään ole. Aina uudelleen jotain tapahtui: pääpaino oli henkisellä väkivallalla ja fyysisellä "kieputtelulla", itsepuolustuslajien solmuihin jouduin usein ja ei se aina ollut hupaisaa tai eroottista, se oli puhtaasti estämistä, rajoittamista ja ärsyttämistä. 

Aina vajosin syvemmälle, aina vieraannuin enemmän itsestäni - asiaa ei auttanut etten oikein kenenkään kanssa osannut puhua asiasta. Yritin kyllä, kai. Opiskelukaverit laittoivat kännitoilailut herran persoonan piikkiin. Jäin avuttomaksi, yksin. Hävetti.

En uskaltanut harkita eroa, kun tiesin miten herra oli exäänsä vainonnut. Eihän tässä nyt paikkakuntaa voinut vaihtaa, opinnot hyvällä mallilla jne. Mitä tehdä? Olin voimaton, yksinäinen, lohduton. 

Yhtenä iltana tilanne kärjistyi. Alkoholilla ei ollut osuuta asiaan. Tuli taas jostain turhanpäiväisestä suukopua, totesin jossain vaiheessa että en jaksa tätä enää, mieluummin kuolisin tai olisin kuollut kuin jatkaisin tätä riitelyä, parisuhdetta jne.

Herra tarttui tuumasta toimeen, haki keittiöstä valtavan keittiöveitsen ja ojensi ranteensa todeten: "Anna mennä siitä". No ei tässä nyt ajatuksena kyllä ollut mikään tappoon ryhtyminen..! En muista enää, miten se tilanne laukesi.. Mutta lopun alkua se oli, onneksi. Syytä en kylläkään silloin vielä tiennyt tahi arvannut.. Hän oli löytänyt uuden rakkauden. 

Otin pakoreitin huijentuneena vastaan ja loikin omille teilleni kuin koira veräjästä, katsoin taaksepäin vain pariin otteeseen. Silloin itkin, huusin ja oksensin tätä henkilöä ja parisuhdetta pois minusta ja elimistöstäni.. Jotain pahaa verta jäi kuitenkin kiertämään pakahtuneena minuun vuosiksi.


~


Ajattelin pitkään, etten ikinä pysty kirjoittamaan näistä asioista - olen aina menneisyyteni vanki. Mutta nyt - helvetti - minusta tuntuu että uskallan, osaan, voin. Irrottaa, luopua lopullisesti.

Kuin kevenisin henkisesti, kymmenen kiloa, kaksikymmentä kiloa. Kuin saisin jonkun sisäisen rauhan ja tyyneyden. En ole enää näiden asioiden vangitsema.

Kuin tietäisin, että pystyn selviämään neljän viime vuoden haasteista, suruista ja menetyksistä..?

Mutta kuten talokin painuu perustuksiaan vasten, en minäkään voi käsitellä näitä uusia, minua haastaneita asioita, ennenkuin vanhat asiat on käsitelty. Mätä alue poistettu ja puhtaampaan vaihdettu. Minä itse kokemuksineni olen oman elämäni palapeli, enkä halua että yhdenkään palasen kohdalla on musta aukko.


"It's better to burn out than to fade away"


..totesi herra jos toinenkin. Jos karrelle palaneesta tulee hiiltä ja hiilestä voi muodostua timantti, niin olkoon pahimpien muistojeni ja raskaimpien kokemusteni kohdalla timantti oman elämäni palapelissä.

Timantteja tulee olemaan yhteensä ainakin kolme. Mutta niistä mikään ei ole vielä täysin kiteytynyt.




              *  In progress  *



Tästä se kuitenkin lähtee.



***

Loppuelämämme ensimmäinen päivä

Elämä nakkelee...

Kun odotat riisipuuroa,
se antaa kaurapuuroa.

Kun haluaisit silittää kissaa,
naamaasi rientää nuolemaan koira.

Aina menee hieman eri tavalla kuin kuvitelmissa.


 ~

Vuosi vaihtui!

Ihanassa seurassa, perinteisessä porukassa ja toisessa perinteisessä porukassa jatkoilla. Iltaan mahtui hauskoja hetkiä ja ripaus ankeuttakin. Tällä kertaa ankeuttaja iski toisen henkilön suunnalta. Läheisen suunnalta.

Surullista,
harmillista,
pettymys.

~


Silti koen, että tuleva vuosi - tämä vuosi - tulee olemaan täynnä ihmeellisiä asioita.


Kohtaamisia,
yllätyksiä,
reissuja,

töitä,
kokemuksia,
puuhailuja.

Aikaa läheisten kanssa.


Kokkailua,
valokuvausta,
ulkona liikkumista.

Kummipojan kanssa laatuhetkiä.


***


Näin totean tänään:


Kiitos 2014.

Vuodelle 2015 toivon ja toivotan rohkeutta elää oman näköistä elämää!

Reilu vuosi sitten mietin, että kunpa uskaltaisin lähteä julistamaan positiivisuuden ilosanomaa. Silloin se tuntui vielä ihan utopistiselle, varsinkin kun positiivisuus oli itselläkin hakusalla. Mutta nyt, positiivinen ajattelu, kannustaminen, positiivisen ajattelun terveysvaikutukset jne. ovatkin "pinnalla".

Kun vähiten jaksaisit ajatella koko positiivisuutta, tarvitset sitä eniten. 


Niin minä olen selvinnyt.

Onnellista uutta vuotta!


***

Uusia urotekoja

Tänään oli joululoman ensimmäinen aktiivinen päivä kaupungissa.

Asioiden hoitoa sähköpostitse ja puhelimitse, tavaraa Matkahuollosta, roudausta, ostoksia, porukan tapaaminen. Kotiin, puheluita, yhdistyshommien sähköposteja, pyykkiä.

Pieni kävely ennen saunaa. Puolipakollinen lahoaminen tv-sarjan parissa, kaksi osaa.

Iltapalan aikaan tajusin, että keittiön tasoille on taas päässyt kertymään tavaraa. Asetelmia. Tarpeellista. Glögiä, nätti hillopurkki. Hmm.

Glögin saa kyllä otettua kaapistakin. Ja hillon.

***

Tauko! Tässä iski totaalinen unetus ja kunnioitan unta suuresti, joten päätin jatkaa aamulla.

***

Bloginsa ääreen nukahtanut bloggaaja jatkaa..

Niin! Sain "raivattua" ja pyyhittyä illalla keittiön tasoja, erityiskohteena reunat / nurkat. Totaalista luxusta! Tai miten tämän nyt muotoilisi, toisille jokailtainen rutiini, minulle ajoittainen ponnistus. Kaiken maailman sälää sitä pääseekin kertymään, jollei valppaana vartioi.

Koska rakastan asetelmia, kovin kliinistä kodista ei koskaan tule, mutta joku roti. Pienehköissä tiloissa liiasta sälästä tulee tunkkainen olo, piste.

Mikään urotekohan tämä ei ole, mutta yksi askel pitkällä tiellä. Suuremmassa mittakaavassa tavaran hamstraaminen on outoa itsensä suojelua, halua roikkua entisessä. On eräitä laatikoita, joiden avaaminen herättää suuren tunnemyrskyn..

Ehkä kaikesta ei tarvitsekaan luopua, mutta joissain asioissa on mentävä rohkeasti eteenpäin.

Onnellista uutta vuotta!

***

Viekkaudella ja manipuloinnilla

Itseään on pakko oppia ohjaamaan. Miten tässä maailmassa muuten saisi mitään aikaan?

Ajankohtaan viitaten, päätin unohtaa kaikki hyvän elämän tavoitteet ja lupaukset. Tiedän että kroppani joutuu tyytymään vuosikiertoon, joka on jatkunut samankaltaisena jo vuosia.

Alkuvuosi, valon ihme, ulkoilun lisääntyminen. Jouluherkkujen sulattelu.

Kevättalven hanget, hiihtoinnostuksen viriäminen ja vilpitön ällistys - kuinka ehti taaskin hiihtää vain pari viikkoa.

Kevät. Mahtavan, positiivisen manian aikaa. Ainoa vuodenaika kun unohdan ruuan ihanuuden ja ihastelen luonnon heräämistä lapsen tavoin lumoutuen. Aina kuin ensimmäistä kertaa!

Kesä. Touhukkuutta, herkuttelua, laiskottelua. Keväällä karanneet kilot pysyvät loitolla ulkoilun, pyöräilyn, lentiksen, puutarhahommien ja uinnin ansiosta.

Syksy. Sienestystä! I love it. Mutta monesti myös kiireisintä työaikaa. Vuodenaika, joka on viimein saanut armon.

Loppuvuosi. Marraskuu. Pimeys. Mitä se tekee naiselle? Ajaa sohvalle ja jääkaapille. Puuh.

Joulukuu. Jouluateriat ja glögitreffit. Huipentuen loppukliimaksiin, josta nyt koitetaan toipua. En jaksa ruoskia itseäni tässä asiassa.

Kropan äimistelyn sijaan toivoisin siistejä komeroita. Kyllä. Komeroiden kätköissä on vuosikymmenien elämä pakattuna. Toteutumattomia haaveita, hauskoja muistoja, omituisia lahjoja, kiusallisia hankintoja.

Niin. Joudut itsesi kanssa vastatusten sukeltaessasi komeroihin, ajatuksiin. Miten toimia? Homma on rankkaa ja sitä on lykätty ehkä vuosia. Hmm.

Minä sain huijattua itseäni hieman. Kävin läpi lehtipinoja ja tein aarrekartan. Unelmien koti! Samalla lajittelin kaksi tuhtia lehtipinoa. Jee.

Tavaran lajittelu on alkanut. Se jatkukoon, step by step. Kun hyydyn, kurkkaan aarrekarttaa joka toimii näkyvällä paikalla muistutuksena.

Kohti unelmia!
Ja unelmien kotia!

Tip tap

On joulu.

Olen kotikonnuilla, eli vanhempien luona. Myös mummi on täällä, veli lähti iltapäivällä ajelemaan etelämmäs.

Joka aamu on nautittu rauhallinen aamupala ja lähdetty koirien kanssa lenkille. Maisemat ovat olleet kuin postikortista, puut lumen kuorruttamia ja reipas, kuiva pakkaskeli. Tänään lenkillä nähtiin sekä syvänsinistä että punertavaa ja kellertävää taivasta.

Lenkin jälkeen on syöty tuhti lounas, jouluaattona se oli lohikeittoa ja riisipuuroa. Aattona käytiin vesperissä ja haudoilla, iltaruoka syötiin aika myöhään. Joulupukki oli tuonut lahjat kuusen alle ja kun herkullinen jouluateria oli nautittu ja keittiö siivottu, laitettiin tonttu asialle jakamaan lahjoja. Sain ihan valtavan paketin.. Siitä paljastui digijärkkäri ja kamerareppu.

Olen hieman hämmentynyt, tutustelen kameraan ja yritän ymmärtää aukosta ja valotusajasta, joille en aikaisemmin ole joutunut korvaani lotkauttamaan. Takkatuli toimi kuvaajan kohteena, mutta kyllä harjoittelu jatkuu vielä pitkähkön tovin. Uskonpa, että vuonna 2015 nähdään kuitenkin ihania kuvia!

Mun tekniikkavarustus etenee huimaa vauhtia, kun nyt viimein siis omistan älykännykän, läppärin ja digijärkkärin. Olen pohtinut tabletin hankintaa mutta myös todennut että se ehkä jämäyttäisi lopullisesti sohvan pohjalle. Ihan hyvä kun pöytäkone on välillä varattu, läppäriä ei jaksa avata ja mobile ei lataa Facebookia kunnolla.. Ehkä näin on tarkoitettu.

Pieni sometaukokin oli jouluna, muutamia päiviä poissa Facebookista, Twitteristä. Instagramiin tykittelin muutamia tunnelmakuvia kuitenkin. Jäälyhtyjen teko oli helppoa, kun pakkanen huiteli hetkittäin 20 tiukemmalla puolella.

Naapurissa olen käynyt kahteen otteeseen, minun niin sanotun toisen perheen luona. Siellä on monenlaista mukavaa säpinää ilmassa, mutta myös yksi ärtsy koira, joka söisi koko kylän jos uskaltaisi.. Lukuhommiin en ole juuri ehtinyt (paitsi pari sivua yhdestä kirjasta josta lisää myöhemmin!), mutta:


*Kafka rannalla oli mielettömän ihana - sen jälkeen oli ajatus, voiko ja haluaako lukea enää ikinä mitään..!?

*Aallot on luettu, tykkäsin kunhan jaksoin hieman punnertaa

*Jää on menossa, voin jo suositella..

Ja joulukirja-asioihin palaan myöhemmin. Sekä ehkä tarkemmin em. kirjojen tuomiin ajatuksiin.

Mutta nyt,

  unten maille,
  riemukkaille!

Pikinokat vauhdissa, tämä kuva marraskuulta.

Ihanaa joulun aikaa, viikonloppua - ja loppuvuotta!


***