Niitä tulikin vino pino. Neljä lentoa, neljä majoitetta. Reissu alkaa tuntua konkreettiselle. Kivaa.
Välillä tuntuu hassulle, miten nyt yhtäkkiä tämä reissu on muodostunut jonkinlaiseksi vedenjakajaksi elämässä:
*elämä ennen reissua
*elämä reissun jälkeen
Jotenkin - se vain on.
Elämässä on tupsahdellut haasteita vastaan viime vuosina, polulla on kompuroitu mutta aina kuitenkin päästy pystyyn ja jatkettu. Tietty ikäetappi on saavutettu. Tietyt työasiat on tehty. Tietty rauha on saavutettu, tiettyjen kipujen ja kamppailujen kautta.
Olen tässä ja nyt. En vaadi itseltäni hirveästi. En odota reissulta paljoa. Keskityn olemiseen - olennaiseen.
Yksi ystävä sanoi taannoin juhannuksena: "Kuule kuinka kesä hengittää" - se oli kauniisti sanottu. Ehkäpä menen maailmalle asti kuuntelemaan kuinka olen elossa, hengitän, sydän pamppailee. Sujahdan osaksi maailmankaikkeutta.
Kun tulen kotiin, voin aloittaa jotain elämässä puhtaalta pöydältä. Tai olla aloittamatta.
Mulla on vahva luottamus, että tiettyihin asioihin sitoutuneet energiat vapautuvat pikkuhiljaa, osaan päästää irti, ehkä lähden lentoon? Tai sitten vain tallustelen tyytyväisenä eteenpäin. Osaan olla monesta kiitollinen, tiedän miten arvokkaita monet asiat ovat, kaikkea ei voi saavuttaa, mutta koskaan ei kannata lopettaa haaveilua. Haaveiden kohde voi ehkä muuttua välillä, ja sen täytyykin muuttua. Jotkut haaveet ovat pelottavia, jotkut saavuttamattomia. Kaikkien haaveiden varassa ei vain voi elää - tai kuihtuu, pieni sydän näivettyy.
Jotkut haaveet odottavat jonkun seuraavan oven takana, niitä ei vain vielä tunne, eikä niiden olemassaolosta tiedä. Joistain haaveista tulee ajan myötä tavoitteita ja toimintaa.
Uutta elämää. Minulle - ja minulle rakkaille ihmisille.
Vanhoista 2001 vuoden runoista pikkupätkä:
***
aina
on
toivon
tuulen vire
pienessä purjelaivassa
sydämen
sisäisellä
merellä
merellä
***
