Suru on kyllä ihmeellinen asia.
Pelottava, lohdullinen, kätketty, vihattu, murtava, totaalinen.
On niin monenlaista surua, kuin on aihetta.
Ja surijaa.
~
Tapasin tänään toista kertaa sururyhmäni.
Hyvin
erilaisia
ihmisiä,
hyvin
erilaisia
tarinoita.
Ja miten paljon yhtäläisyyksiä!
Puhumattomuutta,
padottua
surua,
kätkettyjä
tunteita.
Tuumattiin,
että mehän tässä surraan niitä pommikoneiden jälkiä! Monen sukupolven puhumattomuus ja padotut surut, siirtyneet, tukahdutetut. Me nelikymppiset naiset niitä itkimme ja nauroimme yhdessä.
Meissä on voima - ja valta - murtaa sukupolvien ketju.
Opetella suremaan.
Niin lohdullista,
niin oivaltavaa.
Niin lämmintä,
niin kaunista.
~
Jo ensimmäisen kerran jälkeen koin suurta iloa, miltei riemua:
minulla on lupa surra!
Sureminen tekee
meitä
enemmän näkyviksi
ihmisinä.
Kokonaisemmiksi.
Meistä on tullut esiin enempi itseämme,
olemme enempi itsejämme.
Kaunista.
***
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sururyhmä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sururyhmä. Näytä kaikki tekstit
torstai 14. toukokuuta 2015
sunnuntai 5. huhtikuuta 2015
Siistiä 2015 - vol 7
Liityin sururyhmään.
Kokoonnuimme ensimmäisen kerran perjantaina ja se perjantai olikin pitkä monella tapaa.
Puhuimme ja itkimme neljä tuntia, jaoimme elämämme kipeimmät menetyksen hetket.
Voimaannuimme.
Ehkä eheydyimme hieman.
***
Eilen oli lankalauantai ja siivoiltiin. Hyvä perussiivous.
Tänään aamulla heräsin.
Päätin käydä pari paperisäläkoria läpi, tein sen.
Kävin vielä yhden paperilaatikollisen läpi, löysin vanhan päiväkirjan.
Hauskoja ja jotenkin liikuttavia tekstejä yläasteajalta.
Viimeinen laatikko, johon tartuin - oli suurimman surun laatikko.
Keltaisen lipaston ylin laatikko.
Suurin ja kaunein haave, mikä ei saanut toteutua,
piti majaansa tuossa laatikossa.
Tänään minua ei pelottanut avata laatikkoa.
Haaveista suurin ja haurain syntyi vuonna 2012 - ja kuoli samana vuonna.
Niin pienenä,
niin
kallisarvoisena,
niin totena,
niin
täyttymättömänä.
Hellin, mutta varmoin käsin katsoin läpi papereita ja lajittelin niitä paperinkeräykseen.
En kaikkia, mutta suuren osan kuitenkin.
***
Pikkuhiljaa
alkaa
tuntua
siltä,
että
elämässä
on
aika jatkaa
eteenpäin.
***
Kokoonnuimme ensimmäisen kerran perjantaina ja se perjantai olikin pitkä monella tapaa.
Puhuimme ja itkimme neljä tuntia, jaoimme elämämme kipeimmät menetyksen hetket.
Voimaannuimme.
Ehkä eheydyimme hieman.
***
Eilen oli lankalauantai ja siivoiltiin. Hyvä perussiivous.
Tänään aamulla heräsin.
Päätin käydä pari paperisäläkoria läpi, tein sen.
Kävin vielä yhden paperilaatikollisen läpi, löysin vanhan päiväkirjan.
Hauskoja ja jotenkin liikuttavia tekstejä yläasteajalta.
Viimeinen laatikko, johon tartuin - oli suurimman surun laatikko.
Keltaisen lipaston ylin laatikko.
Suurin ja kaunein haave, mikä ei saanut toteutua,
piti majaansa tuossa laatikossa.
Tänään minua ei pelottanut avata laatikkoa.
Haaveista suurin ja haurain syntyi vuonna 2012 - ja kuoli samana vuonna.
Niin pienenä,
niin
kallisarvoisena,
niin totena,
niin
täyttymättömänä.
Hellin, mutta varmoin käsin katsoin läpi papereita ja lajittelin niitä paperinkeräykseen.
En kaikkia, mutta suuren osan kuitenkin.
***
Pikkuhiljaa
alkaa
tuntua
siltä,
että
elämässä
on
aika jatkaa
eteenpäin.
***
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)