Suru on kyllä ihmeellinen asia.
Pelottava, lohdullinen, kätketty, vihattu, murtava, totaalinen.
On niin monenlaista surua, kuin on aihetta.
Ja surijaa.
~
Tapasin tänään toista kertaa sururyhmäni.
Hyvin
erilaisia
ihmisiä,
hyvin
erilaisia
tarinoita.
Ja miten paljon yhtäläisyyksiä!
Puhumattomuutta,
padottua
surua,
kätkettyjä
tunteita.
Tuumattiin,
että mehän tässä surraan niitä pommikoneiden jälkiä! Monen sukupolven puhumattomuus ja padotut surut, siirtyneet, tukahdutetut. Me nelikymppiset naiset niitä itkimme ja nauroimme yhdessä.
Meissä on voima - ja valta - murtaa sukupolvien ketju.
Opetella suremaan.
Niin lohdullista,
niin oivaltavaa.
Niin lämmintä,
niin kaunista.
~
Jo ensimmäisen kerran jälkeen koin suurta iloa, miltei riemua:
minulla on lupa surra!
Sureminen tekee
meitä
enemmän näkyviksi
ihmisinä.
Kokonaisemmiksi.
Meistä on tullut esiin enempi itseämme,
olemme enempi itsejämme.
Kaunista.
***
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit
torstai 14. toukokuuta 2015
sunnuntai 5. huhtikuuta 2015
Siistiä 2015 - vol 7
Liityin sururyhmään.
Kokoonnuimme ensimmäisen kerran perjantaina ja se perjantai olikin pitkä monella tapaa.
Puhuimme ja itkimme neljä tuntia, jaoimme elämämme kipeimmät menetyksen hetket.
Voimaannuimme.
Ehkä eheydyimme hieman.
***
Eilen oli lankalauantai ja siivoiltiin. Hyvä perussiivous.
Tänään aamulla heräsin.
Päätin käydä pari paperisäläkoria läpi, tein sen.
Kävin vielä yhden paperilaatikollisen läpi, löysin vanhan päiväkirjan.
Hauskoja ja jotenkin liikuttavia tekstejä yläasteajalta.
Viimeinen laatikko, johon tartuin - oli suurimman surun laatikko.
Keltaisen lipaston ylin laatikko.
Suurin ja kaunein haave, mikä ei saanut toteutua,
piti majaansa tuossa laatikossa.
Tänään minua ei pelottanut avata laatikkoa.
Haaveista suurin ja haurain syntyi vuonna 2012 - ja kuoli samana vuonna.
Niin pienenä,
niin
kallisarvoisena,
niin totena,
niin
täyttymättömänä.
Hellin, mutta varmoin käsin katsoin läpi papereita ja lajittelin niitä paperinkeräykseen.
En kaikkia, mutta suuren osan kuitenkin.
***
Pikkuhiljaa
alkaa
tuntua
siltä,
että
elämässä
on
aika jatkaa
eteenpäin.
***
Kokoonnuimme ensimmäisen kerran perjantaina ja se perjantai olikin pitkä monella tapaa.
Puhuimme ja itkimme neljä tuntia, jaoimme elämämme kipeimmät menetyksen hetket.
Voimaannuimme.
Ehkä eheydyimme hieman.
***
Eilen oli lankalauantai ja siivoiltiin. Hyvä perussiivous.
Tänään aamulla heräsin.
Päätin käydä pari paperisäläkoria läpi, tein sen.
Kävin vielä yhden paperilaatikollisen läpi, löysin vanhan päiväkirjan.
Hauskoja ja jotenkin liikuttavia tekstejä yläasteajalta.
Viimeinen laatikko, johon tartuin - oli suurimman surun laatikko.
Keltaisen lipaston ylin laatikko.
Suurin ja kaunein haave, mikä ei saanut toteutua,
piti majaansa tuossa laatikossa.
Tänään minua ei pelottanut avata laatikkoa.
Haaveista suurin ja haurain syntyi vuonna 2012 - ja kuoli samana vuonna.
Niin pienenä,
niin
kallisarvoisena,
niin totena,
niin
täyttymättömänä.
Hellin, mutta varmoin käsin katsoin läpi papereita ja lajittelin niitä paperinkeräykseen.
En kaikkia, mutta suuren osan kuitenkin.
***
Pikkuhiljaa
alkaa
tuntua
siltä,
että
elämässä
on
aika jatkaa
eteenpäin.
***
torstai 1. tammikuuta 2015
Faces faces
Joulu on upeaa aikaa.
Aikaa olla rauhassa läheisten kesken. Itse olen yhtä poikkeusta lukuunottamatta viettänyt joulun aina vanhempieni ja veljeni kanssa. Tällä kertaa mukana oli myös mummi. Hieno, perinteikäs joulu - kerran vuodessa kaikki ikioman suvun läheisimmät koolla.
Uutiset kertoivat korutonta kieltään toisenlaisesta pyhien vietosta. Turvakodit täyttyivät ja kaikkia apua tarvitsevia ei pystytty auttamaan. Asiakkaita pyydettiin hakeutumaan sosiaalipalveluiden piiriin.. Ei helvetti. Voiko olla pahempaa joulua kuin väkivallan uhan sävyttämä joulu ikiomassa kodissa lapsukaisten kanssa. En jotenkin edes uskalla kuvitella sellaista.
Olen viime päivinä kiinnittänyt kaupungilla huomiota keski-ikäisiin edustaviin rouviin ja äiteihin - olen bongannut lyhyen ajan sisällä kolme pahan näköistä otsa-, nenä- tai silmäkolhua. Toivon tietenkin, että ne ovat syntyneet huolimattomuusmatsissa kaapin oven kanssa..
Pelkään kuitenkin, etteivät ole.
~
Nuoruudestani löytyy yksi ihmissuhde, joka piti sisällään henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Ei hirveän näppärä aihe blogiin, mutta koitetaan. Ihan turhaan olen hautonut näitä asioita sisälläni vuosia, kohta vuosikymmeniä. Olen kyllä kirjoittanut aiheesta itselleni muutamaan otteeseen, mutta se on ollut silmitöntä vuodatusta.. Oikeasti minua kiinnostaisi pohtia asiaa siltä kannalta, mitä se on elämääni ja persoonaani vaikuttanut.
Koska kirjoitusprosessi on ollut mielessä ja haaveissa jo vuosia, saattaa olla, että rohkeus loppuu taas / vieläkin ja juttu jää lyhyeksi, mutta katsotaan. Jos en ole kunnolla käsitellyt tätä asiaa, olen loppujenkin elämäni haasteiden kanssa ihan haavi auki - jostain on oikeasti pakko lähteä punnertamaan! Ei ole enää vaihtoehtoja.
~
Tavattiin opintojen tiimoilta, olin parikymppinen. Seurusteltiin kolmisen vuotta. Suhteessa käytiin läpi ja nähtiin monenlaista mukavaa ja vähemmän mukavaa. Kun koitin analysoida silloin, mitä oli meneillään, työkaluja ei vain ollut. Minulla ei ollut hajuakaan, missä menee normaalin käytöksen ja henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan raja. Raja voi nimittäin olla hyvin häilyvä! Hämmentynyt, iki-ihanan turvallisesta perhetaustasta tupsahtanut nuori ihminen kai ajatteli, että satunnaiset episodit olivat vain jotain outoa, mitä tapahtui joskus kännissä...
"Anteeksi rakas! Sitä ei tapahdu koskaan enää."
Ei se aivan niinkään ole. Aina uudelleen jotain tapahtui: pääpaino oli henkisellä väkivallalla ja fyysisellä "kieputtelulla", itsepuolustuslajien solmuihin jouduin usein ja ei se aina ollut hupaisaa tai eroottista, se oli puhtaasti estämistä, rajoittamista ja ärsyttämistä.
Aina vajosin syvemmälle, aina vieraannuin enemmän itsestäni - asiaa ei auttanut etten oikein kenenkään kanssa osannut puhua asiasta. Yritin kyllä, kai. Opiskelukaverit laittoivat kännitoilailut herran persoonan piikkiin. Jäin avuttomaksi, yksin. Hävetti.
En uskaltanut harkita eroa, kun tiesin miten herra oli exäänsä vainonnut. Eihän tässä nyt paikkakuntaa voinut vaihtaa, opinnot hyvällä mallilla jne. Mitä tehdä? Olin voimaton, yksinäinen, lohduton.
Yhtenä iltana tilanne kärjistyi. Alkoholilla ei ollut osuuta asiaan. Tuli taas jostain turhanpäiväisestä suukopua, totesin jossain vaiheessa että en jaksa tätä enää, mieluummin kuolisin tai olisin kuollut kuin jatkaisin tätä riitelyä, parisuhdetta jne.
Herra tarttui tuumasta toimeen, haki keittiöstä valtavan keittiöveitsen ja ojensi ranteensa todeten: "Anna mennä siitä". No ei tässä nyt ajatuksena kyllä ollut mikään tappoon ryhtyminen..! En muista enää, miten se tilanne laukesi.. Mutta lopun alkua se oli, onneksi. Syytä en kylläkään silloin vielä tiennyt tahi arvannut.. Hän oli löytänyt uuden rakkauden.
Otin pakoreitin huijentuneena vastaan ja loikin omille teilleni kuin koira veräjästä, katsoin taaksepäin vain pariin otteeseen. Silloin itkin, huusin ja oksensin tätä henkilöä ja parisuhdetta pois minusta ja elimistöstäni.. Jotain pahaa verta jäi kuitenkin kiertämään pakahtuneena minuun vuosiksi.
~
Ajattelin pitkään, etten ikinä pysty kirjoittamaan näistä asioista - olen aina menneisyyteni vanki. Mutta nyt - helvetti - minusta tuntuu että uskallan, osaan, voin. Irrottaa, luopua lopullisesti.
Kuin kevenisin henkisesti, kymmenen kiloa, kaksikymmentä kiloa. Kuin saisin jonkun sisäisen rauhan ja tyyneyden. En ole enää näiden asioiden vangitsema.
Kuin tietäisin, että pystyn selviämään neljän viime vuoden haasteista, suruista ja menetyksistä..?
Mutta kuten talokin painuu perustuksiaan vasten, en minäkään voi käsitellä näitä uusia, minua haastaneita asioita, ennenkuin vanhat asiat on käsitelty. Mätä alue poistettu ja puhtaampaan vaihdettu. Minä itse kokemuksineni olen oman elämäni palapeli, enkä halua että yhdenkään palasen kohdalla on musta aukko.
"It's better to burn out than to fade away"
..totesi herra jos toinenkin. Jos karrelle palaneesta tulee hiiltä ja hiilestä voi muodostua timantti, niin olkoon pahimpien muistojeni ja raskaimpien kokemusteni kohdalla timantti oman elämäni palapelissä.
Timantteja tulee olemaan yhteensä ainakin kolme. Mutta niistä mikään ei ole vielä täysin kiteytynyt.
* In progress *
Tästä se kuitenkin lähtee.
***
Aikaa olla rauhassa läheisten kesken. Itse olen yhtä poikkeusta lukuunottamatta viettänyt joulun aina vanhempieni ja veljeni kanssa. Tällä kertaa mukana oli myös mummi. Hieno, perinteikäs joulu - kerran vuodessa kaikki ikioman suvun läheisimmät koolla.
Uutiset kertoivat korutonta kieltään toisenlaisesta pyhien vietosta. Turvakodit täyttyivät ja kaikkia apua tarvitsevia ei pystytty auttamaan. Asiakkaita pyydettiin hakeutumaan sosiaalipalveluiden piiriin.. Ei helvetti. Voiko olla pahempaa joulua kuin väkivallan uhan sävyttämä joulu ikiomassa kodissa lapsukaisten kanssa. En jotenkin edes uskalla kuvitella sellaista.
Olen viime päivinä kiinnittänyt kaupungilla huomiota keski-ikäisiin edustaviin rouviin ja äiteihin - olen bongannut lyhyen ajan sisällä kolme pahan näköistä otsa-, nenä- tai silmäkolhua. Toivon tietenkin, että ne ovat syntyneet huolimattomuusmatsissa kaapin oven kanssa..
Pelkään kuitenkin, etteivät ole.
~
Nuoruudestani löytyy yksi ihmissuhde, joka piti sisällään henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Ei hirveän näppärä aihe blogiin, mutta koitetaan. Ihan turhaan olen hautonut näitä asioita sisälläni vuosia, kohta vuosikymmeniä. Olen kyllä kirjoittanut aiheesta itselleni muutamaan otteeseen, mutta se on ollut silmitöntä vuodatusta.. Oikeasti minua kiinnostaisi pohtia asiaa siltä kannalta, mitä se on elämääni ja persoonaani vaikuttanut.
Koska kirjoitusprosessi on ollut mielessä ja haaveissa jo vuosia, saattaa olla, että rohkeus loppuu taas / vieläkin ja juttu jää lyhyeksi, mutta katsotaan. Jos en ole kunnolla käsitellyt tätä asiaa, olen loppujenkin elämäni haasteiden kanssa ihan haavi auki - jostain on oikeasti pakko lähteä punnertamaan! Ei ole enää vaihtoehtoja.
~
Tavattiin opintojen tiimoilta, olin parikymppinen. Seurusteltiin kolmisen vuotta. Suhteessa käytiin läpi ja nähtiin monenlaista mukavaa ja vähemmän mukavaa. Kun koitin analysoida silloin, mitä oli meneillään, työkaluja ei vain ollut. Minulla ei ollut hajuakaan, missä menee normaalin käytöksen ja henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan raja. Raja voi nimittäin olla hyvin häilyvä! Hämmentynyt, iki-ihanan turvallisesta perhetaustasta tupsahtanut nuori ihminen kai ajatteli, että satunnaiset episodit olivat vain jotain outoa, mitä tapahtui joskus kännissä...
"Anteeksi rakas! Sitä ei tapahdu koskaan enää."
Ei se aivan niinkään ole. Aina uudelleen jotain tapahtui: pääpaino oli henkisellä väkivallalla ja fyysisellä "kieputtelulla", itsepuolustuslajien solmuihin jouduin usein ja ei se aina ollut hupaisaa tai eroottista, se oli puhtaasti estämistä, rajoittamista ja ärsyttämistä.
Aina vajosin syvemmälle, aina vieraannuin enemmän itsestäni - asiaa ei auttanut etten oikein kenenkään kanssa osannut puhua asiasta. Yritin kyllä, kai. Opiskelukaverit laittoivat kännitoilailut herran persoonan piikkiin. Jäin avuttomaksi, yksin. Hävetti.
En uskaltanut harkita eroa, kun tiesin miten herra oli exäänsä vainonnut. Eihän tässä nyt paikkakuntaa voinut vaihtaa, opinnot hyvällä mallilla jne. Mitä tehdä? Olin voimaton, yksinäinen, lohduton.
Yhtenä iltana tilanne kärjistyi. Alkoholilla ei ollut osuuta asiaan. Tuli taas jostain turhanpäiväisestä suukopua, totesin jossain vaiheessa että en jaksa tätä enää, mieluummin kuolisin tai olisin kuollut kuin jatkaisin tätä riitelyä, parisuhdetta jne.
Herra tarttui tuumasta toimeen, haki keittiöstä valtavan keittiöveitsen ja ojensi ranteensa todeten: "Anna mennä siitä". No ei tässä nyt ajatuksena kyllä ollut mikään tappoon ryhtyminen..! En muista enää, miten se tilanne laukesi.. Mutta lopun alkua se oli, onneksi. Syytä en kylläkään silloin vielä tiennyt tahi arvannut.. Hän oli löytänyt uuden rakkauden.
Otin pakoreitin huijentuneena vastaan ja loikin omille teilleni kuin koira veräjästä, katsoin taaksepäin vain pariin otteeseen. Silloin itkin, huusin ja oksensin tätä henkilöä ja parisuhdetta pois minusta ja elimistöstäni.. Jotain pahaa verta jäi kuitenkin kiertämään pakahtuneena minuun vuosiksi.
~
Ajattelin pitkään, etten ikinä pysty kirjoittamaan näistä asioista - olen aina menneisyyteni vanki. Mutta nyt - helvetti - minusta tuntuu että uskallan, osaan, voin. Irrottaa, luopua lopullisesti.
Kuin kevenisin henkisesti, kymmenen kiloa, kaksikymmentä kiloa. Kuin saisin jonkun sisäisen rauhan ja tyyneyden. En ole enää näiden asioiden vangitsema.
Kuin tietäisin, että pystyn selviämään neljän viime vuoden haasteista, suruista ja menetyksistä..?
Mutta kuten talokin painuu perustuksiaan vasten, en minäkään voi käsitellä näitä uusia, minua haastaneita asioita, ennenkuin vanhat asiat on käsitelty. Mätä alue poistettu ja puhtaampaan vaihdettu. Minä itse kokemuksineni olen oman elämäni palapeli, enkä halua että yhdenkään palasen kohdalla on musta aukko.
"It's better to burn out than to fade away"
..totesi herra jos toinenkin. Jos karrelle palaneesta tulee hiiltä ja hiilestä voi muodostua timantti, niin olkoon pahimpien muistojeni ja raskaimpien kokemusteni kohdalla timantti oman elämäni palapelissä.
Timantteja tulee olemaan yhteensä ainakin kolme. Mutta niistä mikään ei ole vielä täysin kiteytynyt.
* In progress *
Tästä se kuitenkin lähtee.
***
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Ihana aamu maalla
Heräsin puoli kahdeksalta. Sain unen päästä kiinni vasta puoli kahdelta, joten olo oli hieman tokkurainen. Ajattelin että olo kohentuisi pienellä aamukävelyllä.
Eilen oli hautajaiset eteläpohjalaiseen malliin. Väkeä oli todella paljon - en ole ikinä ollut noin isoissa hautajaisissa. Hautajaiset tuntuivat paikoitellen jopa juhlille, kun sympaattisissa ja värikkäissä puheissa muisteltiin edesmennyttä persoonaa. Illalla todettiinkin että teeman huomioiden oli kyllä hieno päivä. Suuri suku ja laaja ystäväpiiri olivat kokoontuneet kunnioittamaan vainajan elämäntyötä ja muistoa. Hautajaisten jälkeen kerättiin kasaan kynttilät ja virsikirjat, pakattiin kukat ja kuskattiin loput ruuat kolmella autolla leskimummon luo. Tänään lähisuku menee kirkkoon ja sitten kokoonnutaan lesken luo porukalla syömään.
Suru ja kuolema ovat Suomessa jotenkin on off juttu. Joko tilanne on täysin päällä tai mielellään täysin ohi. Ihmiset osaavat suhtautua akuuttiin surutilanteeseen ja tavanomaisen positiiviseen elämäänvaiheeseen - mutta suruprosessit ja kuoleman pohdinta muuna aikana tuottaa lievää hämmennystä. Suru ja kuolema eivät kuulu arkeen - mieluiten ei!
Itse olen nostalgian, melankolian ja haikeuden vankkumaton kannattaja läpi elämän. Juurissani on pisara karjalaisverta ja haaveilenkin itkuvirsien opiskelusta. En ymmärrä, miksi haikeus tai suru pitäisi siivota elämästä. Se vain kuuluu suomalaiseen sielunmaisemaan, eikä asia siitä muuksi muutu vaikka kuinka laukattaisiin halpalennoilla drinkkejä juomassa etelässä.
Sininen hetki on ja pysyy meissä.
***
Kun astuin pihalle pikkaisen ennen kahdeksaa, minua tervehtivät joutsenten kaukaiset kaakotukset. Ääni kuulosti siltä kuin muutama joutsen olisi vaihtamassa paikkaa kilometrin tai parin päässä olevalla lammella. Lähdin lompsimaan peltotietä ja seuraavaksi kohtasin teerien pulinakuoron. Hassua - pystyin täysin kuvittelemaan teeret edessäni soitimella vaikka niitä ei näkynyt mailla halmeilla. En päässyt täysin selvyyteen, tulivatko teerien äänet yhdestä vai useammasta kohteesta, mutta tasainen pulina loi hienon äänimaiseman aamukävelyyni.
Peltotien ja pikkutien risteykseen, perinteiselle paikalle oli rakennettu iso pääsiäiskokko. Käännyin oikealle ja tulin pientä hiekkatietä sillalle, johon pysähdyin. Raaks raaks, naakat pitivät konttoria joen rannassa komeassa haapametsikössä. Kauempaa pellolta kuului töyhtöhyyppien naukaisuja. Koivujen takaa häämötti pikkuinen puinen rantasauna, joka on antanut monet makoisat löylyt.
Joen rantavedessä lipui mustavalkoinen lintupariskunta, jonka määrittely jäi epäselväksi. Otin tärkeänä sillalta videon, kunnes tajusin etten ollut vielä painanut rec nappia. Onni onnettomuudessa - nauhoitin 360 asteen turneen sillalta uudestaan ja kiuru järjesti juuri silloin ilokseni riemukkaan konsertin. Teerien pulina maisemassa laimentui hieman, kun jossain pärähti taustakuoroksi joku maatalouskone tai jäähdytin.
Luonnossa kiertokulku, elämä ja kuolema ovat niin selkeästi läsnä. Itse laskeskelin eilen että olen ollut yhteensä kuusissa hautajaisissa. Oma isomummo, toinen oma isomummo, ainokainen ukki, lapsuuden hoitotätini, kotipaikkakunnan "toisen perheeni" naapurin isäntä - ja nyt nämä eiliset hautajaiset. Kuudet hautajaiset - joista olen puhunut yhteensä neljissä hautajaisissa! Kai se joku sanomisen vimma on vaivana.
Olen kokenut hautajaiset lohdullisena, hienona juhlana. Tosin, myös äärimmäisen surullisina silloin kun hautajaisten ajankohta on päässyt yllättämään. Itse olen päässyt kuoleman suhteen helpolla ja lähipiirini on terveenä. Osaan olla siitä todella kiitollinen.
Kesä lähestyy - tehdään tärkeiden ihmisten kanssa mukavia asioita!
***
Eilen oli hautajaiset eteläpohjalaiseen malliin. Väkeä oli todella paljon - en ole ikinä ollut noin isoissa hautajaisissa. Hautajaiset tuntuivat paikoitellen jopa juhlille, kun sympaattisissa ja värikkäissä puheissa muisteltiin edesmennyttä persoonaa. Illalla todettiinkin että teeman huomioiden oli kyllä hieno päivä. Suuri suku ja laaja ystäväpiiri olivat kokoontuneet kunnioittamaan vainajan elämäntyötä ja muistoa. Hautajaisten jälkeen kerättiin kasaan kynttilät ja virsikirjat, pakattiin kukat ja kuskattiin loput ruuat kolmella autolla leskimummon luo. Tänään lähisuku menee kirkkoon ja sitten kokoonnutaan lesken luo porukalla syömään.
Suru ja kuolema ovat Suomessa jotenkin on off juttu. Joko tilanne on täysin päällä tai mielellään täysin ohi. Ihmiset osaavat suhtautua akuuttiin surutilanteeseen ja tavanomaisen positiiviseen elämäänvaiheeseen - mutta suruprosessit ja kuoleman pohdinta muuna aikana tuottaa lievää hämmennystä. Suru ja kuolema eivät kuulu arkeen - mieluiten ei!
Itse olen nostalgian, melankolian ja haikeuden vankkumaton kannattaja läpi elämän. Juurissani on pisara karjalaisverta ja haaveilenkin itkuvirsien opiskelusta. En ymmärrä, miksi haikeus tai suru pitäisi siivota elämästä. Se vain kuuluu suomalaiseen sielunmaisemaan, eikä asia siitä muuksi muutu vaikka kuinka laukattaisiin halpalennoilla drinkkejä juomassa etelässä.
Sininen hetki on ja pysyy meissä.
***
Kun astuin pihalle pikkaisen ennen kahdeksaa, minua tervehtivät joutsenten kaukaiset kaakotukset. Ääni kuulosti siltä kuin muutama joutsen olisi vaihtamassa paikkaa kilometrin tai parin päässä olevalla lammella. Lähdin lompsimaan peltotietä ja seuraavaksi kohtasin teerien pulinakuoron. Hassua - pystyin täysin kuvittelemaan teeret edessäni soitimella vaikka niitä ei näkynyt mailla halmeilla. En päässyt täysin selvyyteen, tulivatko teerien äänet yhdestä vai useammasta kohteesta, mutta tasainen pulina loi hienon äänimaiseman aamukävelyyni.
Peltotien ja pikkutien risteykseen, perinteiselle paikalle oli rakennettu iso pääsiäiskokko. Käännyin oikealle ja tulin pientä hiekkatietä sillalle, johon pysähdyin. Raaks raaks, naakat pitivät konttoria joen rannassa komeassa haapametsikössä. Kauempaa pellolta kuului töyhtöhyyppien naukaisuja. Koivujen takaa häämötti pikkuinen puinen rantasauna, joka on antanut monet makoisat löylyt.
Joen rantavedessä lipui mustavalkoinen lintupariskunta, jonka määrittely jäi epäselväksi. Otin tärkeänä sillalta videon, kunnes tajusin etten ollut vielä painanut rec nappia. Onni onnettomuudessa - nauhoitin 360 asteen turneen sillalta uudestaan ja kiuru järjesti juuri silloin ilokseni riemukkaan konsertin. Teerien pulina maisemassa laimentui hieman, kun jossain pärähti taustakuoroksi joku maatalouskone tai jäähdytin.
Luonnossa kiertokulku, elämä ja kuolema ovat niin selkeästi läsnä. Itse laskeskelin eilen että olen ollut yhteensä kuusissa hautajaisissa. Oma isomummo, toinen oma isomummo, ainokainen ukki, lapsuuden hoitotätini, kotipaikkakunnan "toisen perheeni" naapurin isäntä - ja nyt nämä eiliset hautajaiset. Kuudet hautajaiset - joista olen puhunut yhteensä neljissä hautajaisissa! Kai se joku sanomisen vimma on vaivana.
Olen kokenut hautajaiset lohdullisena, hienona juhlana. Tosin, myös äärimmäisen surullisina silloin kun hautajaisten ajankohta on päässyt yllättämään. Itse olen päässyt kuoleman suhteen helpolla ja lähipiirini on terveenä. Osaan olla siitä todella kiitollinen.
Kesä lähestyy - tehdään tärkeiden ihmisten kanssa mukavia asioita!
***
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)