Kohtaamisia Helsingissä

Tulin eilen Helsinkiin. Juttelin virolaisen miehen kanssa muutaman sanasen lentokenttäbussiin noustessa, kun hän kysyi minulta bussin hintaa.

Päivä oli todella kaunis. Ihastelin puhkeavia hevoskastanjan lehtiä ja kauniita kukkaistutuksia Espalla.

Koska olin menossa illalla kaverin kanssa syömään, päätin hoitaa iltapäivän kahvitellen. Cafe Esplanadi, varma valinta. Maalainen joutui eturiviin istumaan, mutta kompensoin tilannetta aurinkolaseilla ja hyvällä ryhdillä. Äkkiäkös sitä taas tottuu siihen, että

a) kaikki kävellä viuhtovat ihan nenän alta
b) ketään ei kannata jäädä töllistelemään
(onneksi vähän voi aurinkolasien takaa kurkistella)

Viereeni istahtivat mies ja nuori saksanpaimenkoira. Mies syötti pussista raksuja suurikorvaiselle kaverilleen. Kuulin kun hän kysyi tarjoilijalta eikö enää olekaan pöytiin tarjoilua. Mies käväisi koiran kanssa ovella, mutta käännähti takaisin.

Havahduin siinä vaiheessa ja huikkasin, että toki voin olla sen aikaa koiran kanssa kun hän käy tilaamassa. Mies lähti ilahtuneena tilaamaan ja sanoi "Se on Ninja." Kappas, kaima!

Istuttiin Ninjakoiran kanssa, juttelin ja rapsuttelin sitä korvan takaa ja odottelu meni hienosti. Ninja katsoa tapitti tiukasti kahvilan oven suuntaan ja pianhan se isäntä palasikin. Luovutin siinä vaiheessa paikkani, kun teinit olivat ehtineet linnottautua naapuriin ja olin joka tapauksessa lähdössä.

Lompsin puistoon ja kappas, Viron mies. Juteltiin, hän oli ollut 4 viikkoa Vietnamissa, jonka eteläosissa oli ollut 45 astetta lämmintä. "It was great." Seuraavaksi hän aikoi kävellä länsisatamaan. Naureskeltiin, miten ulkomailla kaikki aina tyrkyttävät bussia lyhyellekin matkalle ja ihmettelevät jos haluaa kävellä.

Tässä vaiheessa noteerasin että kännykkäpussukka loistaa poissaolollaan. Toivottelin hyvät jatkot ja lähdin toiveikkaana kohti kahvilaa.

Jee! Pussukka oli tipahtanut Ninjaa rapsutellessa ja löytyi samalta paikalta. Totesin Ninjalle "hyvin vartioitu" ja lähdin helpottuneena kohti metroa.

***

Illalla käytiin kaverin kanssa nepalilaisessa syömässä ja kävelyllä Herttoniemen rannoilla ja kallioilla.

Lovely day in Helsinki.

***

Peipon laulua

Totta se on.

Toissapäivänä olin kuulevinani kaukaa peipon laulua mutten ihan päässyt selvyyteen oliko kyseessä kaukainen peippo vai vilkas mielikuvitus. Tänään raotin ulko-ovea lehdenhakureissulle ja lähimmästä koivusta raikasi peipon riemua uhkuva laulanta. Ihanaa, hurjaa, uskomatonta - peippo laulaa lakeuksilla maaliskuussa! Myös hieman huolestuttavaa, miten pienet sankarit selviävät luvatusta kylmemmästä jaksosta. Ehkä pääjoukko on vielä lämpimämmillä mailla fiilistelemässä.

Mutta - nyt ei murehdita vaan tällä viikolla palataan positiiviseen ajatteluun! Eilen iski joku erikoismelankolia. No, kaikki tunteet ovat osa elämää. Let it be.

***

Tällä viikolla on pienimuotoista suhailua maakunnan ja kaupungin välillä. Olen pikinokan seuralaisena kotikonnuilla, sitten piipahan kaupungissa tuplaseminaaripäivässä jonka jälkeen palaan ruokakupin kuskaajaksi ja flexin varteen. Sitten käy matka isien maille vielä astetta eteläisempään maakuntaan.

Tänään on näköpiirissä meilihommia useampaan eri suuntaan. Laittelen tarjouksia ja ehdotelmia tietyn työn sisällöistä. Tuntuu että kaikki muutaman vuoden aikana siunaantuneet kontaktit poikivat töitä tälle kesälle. No, hyvä niin. Takana rennompi jakso ja virtaa piisaa. Hienointa on se, että todennäköisesti pääsen laajentamaan tekemisiäni pitkään ja hartaasti haaveilemiini suuntiin. Erittäin monipuolinen kesä tulossa useine työ- ja vapaaehtoistyöproggiksineen.

Eilen tuli käytyä kahdella lenkillä. Ensin dalmatialaisneitokaisen hurmaavassa seurassa ja illemmalla ennen saunaa pikinokan kanssa. Mahtava homma. Kunpa tämä aktiivisuus nyt asettuisi pysyvästi osaksi elämää. Olenkin laittanut itselleni positiivisen ukaasin, kesät ja kesä mennään luontaisesti lisääntyvän aktiivisuuden merkeissä - mutta jos tahti uhkaa syksyn mittaan hyytyä, nappasen tuttua personal traineria hihasta.

Okei, nyt laskeskelemaan ja tekemään tarjouksia.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

***

Hiihdon hurmaa ja tuskaa

Aamu oli taas aktiivinen. Toinen mökkeilijä, nimettäköön Konkariksi, paineli taas pilkille puoli 8 maissa. Minulta tiedusteltiin päivän ohjelmaa, totesin herääväni ensin.

Suoritin rauhakseen aamutoimia ja pieniä puhdetöitä. Muutaman valokuvan kävin nappaamassa myös. Konkari saapui kalareissulta mahtisaaliin kanssa. Rannassa oli perkuupiste, saapumisemme panivat ilahtuneina merkille myös kuukkelit. Pikinokka hääri perkaustalkoiden etujoukoissa, suomut maistuivat sille erinomaisesti.

Lounaaksi nautittiin papusalaattia, karjalanpiirakoita ja loppu eilinen kalakeitto, jonka jälkeen koitti pieni lepohetki.

***

Hiihtolenkki? Sama kuin eilen? Suostuin hieman pitkin hampain. Vasen kantapää kehitti rakkoa, oikea polvi juili - ehkei näköpiirissä mikään unelmien retki.

Ensimmäinen kolmannes oli nihkeyden huipentuma. Vesikeli, pitovoiteen lisäys ei auttanut juuri mitään. Kunniallista paluutakin tarjoiltiin: tästähän voi kääntyäkin jos haluaa, keli on aika haastava. Monessakin asiassa toinen kerta on pahin ja kieltämättä luovuttaminen väikkyi potentiaalisena vaihtoehtona. Mutta ei, ei sentään.

Kumma juttu, ensimmäinen kolmannes taukopaikkoineen tuli vastaan ennakoitua nopsempaan. Tauko oli pikainen, vesihörppy ja pari rusinaa ja pähkinää ja Mars matkaan taas! Huomasin, että oikeakin kantapää alkaa puskea rakkoa, tämä tästä vielä puuttui. Aloin tähyillä poroaidan sijaintia, ehkä kohta? Piankin? Eikö vieläkään? Viimein.

Eilen havaitut ukkometson jäljet olivat auringossa levinneet, maastossa näkyi myös riekon, ketun ja jäniksen jälkiä. Kettu oli uskaltautunut läpi poroaidasta, pelaa kuulemma kuitenkin varman päälle ja käyttää aina samaa, hyväksi havaittua aukkoa.

Poroaidan vierusta oli eilen aika sitkas hiihdettävä, pehmeä, sauva upposi ja mitähän vielä. Mutta nyt suksi kulki liukkaammin. Jotenkin alkoi tottua siihenkin, että kantapäissä kaihertaa. Hei, jollain on vain yksi silmä - mieletön perustelu joka juolahti mieleeni aamulla.

Seurueemme oli pienentynyt yhdellä. Pikinokka oli löytänyt jotain, varmaan kiellettyä haukuttavaa. Tämä aiheutti Konkarissa lievää ärtymystä, joten kantapäiden kera tunnelma oli tasapainossa. Todella outoa, että matka sujui letkeämmin kuin eilen, vaikka jomotteli reisistä, ristiselkäkin voivotteli hetkittäin ja allitkin vaikuttivat rasittuneille. Johtopäätös - minulla on lihaksia. Kuntopiikkiä pukkaa..?

Poroaidan jälkeen tultiin aavalle, viimeinen jänkä oli eilen keliltään helpoin. Tänään ladusta ei ollut apujämiä, koska kelkka oli myllännyt reitin. Parempi näin, ainakaan pinnassa ei ollut vesikerrosta. Mieletön tuuli. Konkari totesi, että purjeen kanssa saisi hyvät vauhdit. Takki auki ja testaamaan! JEE! Mahtavaa kyytiä, jonka makuun pääsee harvoin nykyään. Ihanaa, kyllä kannatti lähteä.

Vihoviimeinen loppumatka oli ehkä rankin, vaikka matkaa oli vain kilometrin verran, ja ehkä juuri siksi - homma meni laahustuksen puolelle.

Entä pikinokka? Sen haukku kuului vaimeasti, Konkari lähti noutamaan sen kelkalla. Perillä oli kaksi väsynyttä eläintä. Haukkuva pikinokka ja lumessa jumissa oleva poro. Bad Boy!
Aika nolo näky kun kansalliskoira kotiutui kelkan kyydissä..

Well indeed. Sitä jäin pohtimaan, että milloin sitä onkaan viimeksi tehnyt fyysistä työtä.

Ja - miten ihminen joskus jaksaa mitä vain - eikä joskus yhtään mitään. Mystistä.

Päätän raporttini tänään tähän.

***