Tabula rasa

Tänään on vapaapäivä.

Ympäristötaideprojekti vaatii kuivumispäivän, kun sataa. Eilen laitettiin pressuja kuivumista suojaamaan. Kokemuksesta voin sanoa, että kuivuminen näillä keleillä kyllä todella hi-das-ta. Muutama toivoton vaatekappale pihalla, ovat tietty jo ihan homehtuneet pelkästä ulkoilmastakin. Eivät kuiva eivätkä raikastu.

Niin, mitä tehdä kun on vapaata? Sopiva ja ihana annos sosiaalisuutta luvassa illaksi, kummipojan porukka on kutsunut syömään. Kivaa! Saa nähdä tuleeko tällä kertaa yllättäviä pusuhyökkäyksiä.

Jotenkin sellainen päivä, että ajattelin etten patistele itseä mihinkään suuntaan. Ei ole "pakko" laiskotella, tehdä puutarhatöitä tai kotitöitä. Teen mitä huvittaa. Ainoa toive, ettei koko päivä menisi somessa roikkumiseen. Siihen on tullutkin jo hieman rutiinia kun kännykkä imaisi itseensä huonon sisäilman hajua, niin nyttemmin en oleskele jatkuvasti se kylkiäisenä vaan hoidan välttämättömät asiat. Onneksi haju on myös hieman jo haihtunut, mutta ihan alkuvaiheessa kännykän lähellä olo alkoi kutittaa kurkkua.
Kiinnostaa kiviäkin!


***

Kaivoin naftaliinista esiin romaanin aloituksen. Olen myös miettinyt, pitäisikö sittenkin koittaa novellimaisempaa lähestymistä. En tiedä. Kirjoitusjumi, pelkään enkä jaksa tarttua tekstiin.. Pelkään että teksti on läheinen ja mielenkiintoinen vain minulle. Pelkään etten pysty kirjoittamaan. Pelkään että teksti imaisee mukanaan. Hmm.

On totta että voisin saada "matskua" viime vuosien haasteista, mutta jaksanko sukeltaa niihin tunnelmiin, en tiedä. Pitäisikö kaivaa mieluummin 90-lukulaiset kohtalot esiin? Jaksaako ronkkia niitäkään?

Mulla on ehkä sellainen vaihe että koitan balsamoida itseni liikkumattomuuden tilaan. Saisinko unohtaa työt, menneisyyden, tulevaisuuden, ihmiset, kotityöt, puutarhan syysrepsotuksen. Voisinko paeta - kaikkea...

Yksi annos todellisuuspakoa, kiitos!

En vain jaksa, mitään. Olen ollut käytännössä koko  syksyn puolikuntoisena ja väsyneenä. Eli sitten kun tulee näitä riemullisia vapaita hetkiä, minusta ei ole mihinkään. Ennen oisin välittömästi sopinut treffit kaverin kanssa tms. - nyt tuntuu että haluan vain olla.

Ehkä oman kropan kuuntelu antaakin niitä parhaita vastauksia?
Ehkä tärkeintä onkin nyt vain olla?
Miksi hötkyillä ja syleillä koko maailmaa, kun ei edes huvittaisi puhua naapureille?

Jos vain oisit ja katsoisit mitä tapahtuu?
Jospa sitä kautta voimaantuisit paremmin kuin millään suunnitelmilla ja tekemisellä, menemisellä?

Joskus on rohkeinta vain olla tässä ja nyt,  läsnä itselle.

Syön nyt lautasellisen puuroa.
 

Mukavaa päivää sinulle.


***


Ps. Sain ujutettua kalenteriin kunnollisen loman lokakuun loppuun.
Menen maalle.
Ihanaa.

***

Minimalismia elämään - vaikka väkisin!

Nythän on niin, että olen horoskoopissa neitsyt. Neitsyet ovat rasittavia jaarittelijoita, pilkun viilaajia ja järjestelijöitä. Niin olin minäkin kova järjestelemään, lapsena. Nyt tuntuu että omat järjestelytaipumukset tulevat käytetyksi töissä, eikä sitä järjestelyvimmaa riitä enää vapaa-ajalle. Aikuisen neitsyen koti ei olekaan enää niin järjestelmällinen, vaan pikemminkin runsaan rönsyävän ilotteleva.

Hamstraus on ihanaa!
Kaikkiin esineisiin liittyy joku muisto!
Jospa näihinkin housuihin vielä mahduttaisiin!

Kunnes tapahtuu seuraavaa..

Flunssa jatkuu kolme viikkoa..
Kurkkua kutittaa..
Aukaisen tietokonehuoneen ikkunan tai nappaisen kurkkupastillin, se auttaa hieman..

Kunnes yhtenä päivänä eli tänään ikkuna on kiinni, kurkkua kutittaa, saan yskänkohtauksen ja ryntään ulos huoneesta.


"En voi olla tuolla huoneessa enää!"


Mitä, miksi? Joku ärsyttää kurkkua. Huono sisäilma. Ei kotona, mutta jossain tavarassa tai vaatteessa joka on käynyt muualla, huonon sisäilman paikassa.. Ja sitä tavaraa ja vaatetta eli vaihtoehtoja on paljon - kts. kappale 1.

Mitäs nyt? Miten toimitaan?

Alan nuuhkimaan tavaroita ja vaatteita läpi. Poissulkemistekniikalla pähkäillään, mikä tavara tai vaate on ollut missäkin ja saadaan nimettyä syylliset. Ne poistetaan alueelta. Rauha palaa maahan.

Oliko se tässä? Eipäs hoppuilla.

Jos on saanut sisäilmalle altistuksen kuten minä - tai kuten eräs ystäväni - riesa on pahimmillaan ikiaikainen. Home/sisäilma/kemikaalialtistus yleensä vain pahenee ja laajenee, harvemmin paranee. Siedätyshoitoakin voidaan käyttää ja sitä käytetäänkin jossain päin maailmaa, mutta se ei sovi kaikille henkilöille eikä kaikissa "tautitapauksissa".

Kappas! Tiedän, kun kaverini alkaa jo sattuneista syistä olla aiheen suhteen melkoinen ekspertti. Valitettavasti.


"Tällaista ei toivoisi kenellekään."


Ei niin. Fakta on kuitenkin se, että mun tietyt lempparivaatteet ovat viikon sisällä matkanneet useassa, huonon sisäilman kohteessa. Joissakin kohteista minun täytyy mennä käymään uudestaankin, mm. töihin liityen. Hmm.

Tietyt lempparivaatteet on pesty, kahdesti - ja niitä on tuuletettu päiviä.. Kun vien vaatteen kasvojeni lähelle, tunnen sen tunkkaisuuden ja kurkkuani alkaa kutittaa. Kun kurkku ärtyy, pahimmillaan se turpoaa tukkoon. Tätä ei ole minulle vielä tapahtunut. Vielä. Kuitenkin - tästäkin syystä - ja loppuelämäni kannalta suhtaudun tähän altistumiseen tosi vakavasti.

Meillä on vain yksi elämä.

Tämä tarina saa jatkoa, valitettavasti. Eikä tälle ole olemassa täydellisen onnellista loppua - mutta kohtuuden ja monen kompromissin selviytymistä voimme ennustaa..

Monesta syystä johtuen "työmunani" eivät kaikki ole samassa korissa.. Nyt olen siitä kiitollisempi kuin koskaan.


***

ps. Luovuin juuri rakkaasta repustani, kun sain siitä niin kovat oireet. Aion käyttää huonon sisäilman paikoissa vanhoja vaatteitani ja luopua niistä sitten.. Eli kyllä ne vaate- ja tavaravuoret tästä pikkuhiljaa hupenevat - eivät tosin ihan sillä tavalla kuin ajattelin..


Toivotan sinun päivääsi iloa ja terveyttä!


***