Ulkopuolisuuden tunteesta

Tänään aamulla
  heräsin ja
kaikki oli
  ihan ok.

Edessä oli kiva päivä kaveritapaamisineen ja palavereineen.

Ja kappas - naapurit pyytivät aamukahville, heillä oli jäänyt kakkua riparijuhlista.
Hei, ollaanpa nyt rehellisiä - kakkuja. Maistoin kolmea kakkua ja sen jälkeen olikin hyvä lähteä pyöräilemään lounasmiitinkiin! :)

Tämän ystävän kanssa ei oltu nähty muutamaan viikkoon ja kuulumisia oli kertynyt. Päiviteltiin kesän kelejä, vaihdettiin kuulumisia ja perinteisesti myös puitiin asiat, mitkä ovat jääneet hampaankoloon.

Löin tiskiin yhden itseni ominaisuuden, mistä en varmaan koskaan pääse täysin eroon.

Sen tunnustaminen tekee kipeää.
Sen ajatteleminen tekee kipeää.

Koen sitä herkästi.

Vaikka olisin kymmenessä jutussa mukana, mutta se yhdestoista - on se missä tapahtuu?
Vaikka näkisin viittä kaveria, niin se kuudes jäi näkemättä?


Ulkopuolisuuden tunne. 


Miten se on niin tiukassa?
Mistä se juontaa juurensa?

Voiko tässä olla mitään aineksia,
mistä voisi rakentaa jotain järkevää?

Kilautin kaverille illemmalla.
Kerroin, että harmittaa, kun tiettyjen kaverien kanssa aina vain lykkääntyy näkeminen.
Ei löydy sopivaa aikaa.

Pohdin ääneen, että kivempaa on jos kumpikin pitää yhteyttä.
Jos yhteydenpito olisi vain minun varassani - no, se on silloin yksipuolista.

Lounastreffikaverin kanssa pohdin, mitä meistä ihmisistä jäisi jäljelle, jos kaikki tarpeet riisuttaisiin. Kaikki me toisistamme jotain halutaan, niinhän se on. Harva asia on täysin pyyteetöntä, harva ihmissuhde täysin pyyteetön.

Joskus kaveruudet, ystävyydet vaativat itseltä enemmän -

joinain aikoina on
  kevyempää
ja
joinain aikoina
  raskaampaa.

On hemmetin hienoa, että on vanhoja kavereita jotka ovat kulkeneet matkassa läpi vuosien, paikkakuntien ja suhdanteiden. Oijoi, kyllä sitä osaa näin vanhana arvostaa.

Se kantaa.
Se kannattaa!

Ja kun tänään pähkäilin ääneen, mitä hyvää tästä ulkopuolisuuden tunteesta voi saada mukaansa? Sen, että ymmärtää pikkuruisen häivähdyksen siitä, mitä voi olla elämä, jos todella on kaiken ulkopuolella. Koska minähän en ole ulkopuolella.

Minulla on
katto pään päällä,
töitä,
kavereita,
ruokaa.

Ja kakuillakin pääsen herkuttelemaan.

Kaikilla ei ole näin - ei näin hyvin asiat!

Kumma, että joskus pitää ensin sukeltaa pohjamutiin nähdäkseen auringon välkkeen veden pinnalla.

Tänään vain oli sellainen päivä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.


***

Henkilökohtaiset hullut päivät

Se on virallista.
Olen hullaantunut!

Tai miten sen nyt ilmaisisi. Olen ostanut 200 eurolla kamaa kotiin ja puutarhaan.

Mitä tuli tehtyä? Tuli tehtyä ihan järkihankintoja.

Pikkueteiseen kenkäkaappi, jonka johdosta huomenna tapahtuu kenkien suurkatselmus ja uudelleen järjestäytyminen. "Säästin" sen huomiselle, koska tänään oli upea ilma puuhailla puutarhassa.

Vessaan uusi matto, se on pehmeä ja turkoosi. Väri, joka ollut pitkään pannassa muutamastakin eri syystä. Ja ehkä hieman turhaan..?

Iik, mitä muuta? Joo - kertiskuppeja ja lautasia. En juurikaan harrasta niitä, mutta kyllä kerran kesässä voin harrastaa. 

Ostin myös peiton. Uuden, viileän kesäpeiton. Lahjoitin edellisen koirille, se oli jo ihan repaleinen. Vasta käyttöön ottamani uusi talvipaksuinen peitto käy pikkuhiljaa tukalaksi. Olisi ollut aika kiva ottaa se käyttöön syksyllä..?

Mutta ei.
Kitkutin vanhalla nostalgiapeitolla, loppuun asti.
Mentiin vanuihin, luihin ja ytimiin.

Lisäksi:
Multaa, siemeniä, ruukkuja, kukkasipuleita.
Ruokaa.

Huh - eihän tartte käydä kaupassa pariin viikkoon?
Jospa näillä pärjäisi!


Parhaat jutut:

Yrttihylly!

Tsekkailin sellaista edestä ja takaa - mutta loihen lausumaan kaverille, että onhan noita hyllyjä, tulee niitä vastaan. Ja enköhän heti eilen illalla saanut ihanan yrttihyllyn "joutavana" naapurista!


Parasta kaikessa:

Ystävyys.

Näin tänään vanhaa ystävää.
Hän - he - ovat kultaakin kallimpia.

Ystävyys on ihme.
Laskettiin, että ollaan tunnettu 26 vuotta.

Tein hänelle runon kauan sitten, se on vieläkin ajankohtainen.



***

helou frendi!

mä haluun olla

sun 
psykiatri
roskakori
frendi

forever?
maybe


***

Yksinäisten puolella

Mitä ihminen lopulta kaipaa tässä elämässä?

Katon pään päälle, ruokaa, mielekästä tekemistä. Kun perustarpeet on tyydytetty, kaipaamme läheisyyttä, rakkautta, ystävyyttä - ylipäätään hyväksyntää.

Olen taas miettinyt paljon yksinäisiä ihmisiä. Linnan juhlien suursuosikki Hannes Hynönen sai valtavan kasan joulukortteja. Jopa järkyttävän kasan.. Onneksi nyt synttärien aikaan (102 vuotta 10.1.!) hänelle puuhattiin sähköistä adressia. Siinä oli äskettäin jo 8957 nimeä.


Kuinka paljon on vanhuksia, joita kukaan ei muista? 

Suomalaiset vanhukset tekevät valitettavan paljon itsemurhia. Niitä on tutkittukin, muutama poiminta tutkimuksesta:

"Lähes puolet IMS-87-aineiston yli 65-vuotiaista itsemurhan tehneistä oli ollut yhteydessä terveydenhuoltoon viimeisen elinviikkonsa aikana, yli kaksi kolmasosaa viimeisen kuukauden aikana ennen kuolemaansa. Terveydenhuollossa siis lienee mahdollisuuksia ehkäisytoimien kehittämiseen, vaikka näyttääkin siltä, että itsemurhavaara on ollut esillä hoidossa vain harvoin."
 
"Iäkkäät eivät tutkimuksemme mukaan usein tuo esiin itsemurha-ajatuksiaan, joten depressiota ja itsetuhoajatuksia tulisi etsiä aktiivisesti kysymällä myös vanhuspotilailta. Tutkimuksemme osoittaa, että itsemurhaa harkitsevat vanhukset kääntyvät ongelmineen usein terveydenhuollon palvelujen puoleen. Tämä viittaa selviin ehkäisymahdollisuuksiin. Etenkin perusterveydenhuollon rooli vanhusten itsemurhien ehkäisyssä näyttää olevan tärkeä."

Olisi helppoa nakittaa tämäkin homma yhteiskunnalle. Kun tiedän, miten tiukilla tk-lääkäreiden aika on, ei kaikkea vastuuta voi heidän hartioilleen sälyttää! Lisätietoa tutkimuksesta:

"Yksinäisyyden tunteesta oli lähiomaiselle puhunut 37 % yli 65-vuotiaista."

"Omaisille itsemurha-aikeista tai -ajatuksista oli joskus kertonut 48  % yli 65-vuotiaista itsemurhaan kuolleista, naiset ja miehet suunnilleen yhtä usein."

Aineistossa oli yllättävää, että 49 % itsemurhan tehneistä oli avioliitossa. Eli prototyyppi - yksinäinen, eläkkeellä oleva leskimies ei olekaan se tavanomaisin itsemurhan tekijä. Huolestuttavan moni puhuu läheisilleen omasta tilanteestaan - ja silti päätyy itsemurhaan. Kovin surullista.


Miten siis pelastaa yksinäiset ja masentuneet vanhukset?

Olen miettinyt, etten voisi itse sitoutua esim. ystävätyöhön, koska elämäni on niin epäsäännöllistä. Olen miettinyt, että panostan omiin isovanhempiin - no, nyt minulla on enää yksi mummi.

Olen miettinyt myös sitä, tuntuuko yksinäisyyden kohtaaminen sittenkin liian kipeälle?

Näitä asioita on hyvä pohtia edelleen. Samalla ehkä joutuu kohtaamaan omat yksinäisyyden muistonsa ja peikkonsa kaukaa menneisyydestä.


Heittäydytään niihin arkipäivän kohtaamisiin! Voit vaihtaa päivän säästä sanasen bussipysäkillä ja kysyä tarvitseeko vanhus apua bussista noustessa.. Ei se aina ole avaruustiedettä.
Ja soitetaan sille omalle mummille! 


Rohkeutta kohtaamisiin!


***