Hiihdon hurmaa ja tuskaa

Aamu oli taas aktiivinen. Toinen mökkeilijä, nimettäköön Konkariksi, paineli taas pilkille puoli 8 maissa. Minulta tiedusteltiin päivän ohjelmaa, totesin herääväni ensin.

Suoritin rauhakseen aamutoimia ja pieniä puhdetöitä. Muutaman valokuvan kävin nappaamassa myös. Konkari saapui kalareissulta mahtisaaliin kanssa. Rannassa oli perkuupiste, saapumisemme panivat ilahtuneina merkille myös kuukkelit. Pikinokka hääri perkaustalkoiden etujoukoissa, suomut maistuivat sille erinomaisesti.

Lounaaksi nautittiin papusalaattia, karjalanpiirakoita ja loppu eilinen kalakeitto, jonka jälkeen koitti pieni lepohetki.

***

Hiihtolenkki? Sama kuin eilen? Suostuin hieman pitkin hampain. Vasen kantapää kehitti rakkoa, oikea polvi juili - ehkei näköpiirissä mikään unelmien retki.

Ensimmäinen kolmannes oli nihkeyden huipentuma. Vesikeli, pitovoiteen lisäys ei auttanut juuri mitään. Kunniallista paluutakin tarjoiltiin: tästähän voi kääntyäkin jos haluaa, keli on aika haastava. Monessakin asiassa toinen kerta on pahin ja kieltämättä luovuttaminen väikkyi potentiaalisena vaihtoehtona. Mutta ei, ei sentään.

Kumma juttu, ensimmäinen kolmannes taukopaikkoineen tuli vastaan ennakoitua nopsempaan. Tauko oli pikainen, vesihörppy ja pari rusinaa ja pähkinää ja Mars matkaan taas! Huomasin, että oikeakin kantapää alkaa puskea rakkoa, tämä tästä vielä puuttui. Aloin tähyillä poroaidan sijaintia, ehkä kohta? Piankin? Eikö vieläkään? Viimein.

Eilen havaitut ukkometson jäljet olivat auringossa levinneet, maastossa näkyi myös riekon, ketun ja jäniksen jälkiä. Kettu oli uskaltautunut läpi poroaidasta, pelaa kuulemma kuitenkin varman päälle ja käyttää aina samaa, hyväksi havaittua aukkoa.

Poroaidan vierusta oli eilen aika sitkas hiihdettävä, pehmeä, sauva upposi ja mitähän vielä. Mutta nyt suksi kulki liukkaammin. Jotenkin alkoi tottua siihenkin, että kantapäissä kaihertaa. Hei, jollain on vain yksi silmä - mieletön perustelu joka juolahti mieleeni aamulla.

Seurueemme oli pienentynyt yhdellä. Pikinokka oli löytänyt jotain, varmaan kiellettyä haukuttavaa. Tämä aiheutti Konkarissa lievää ärtymystä, joten kantapäiden kera tunnelma oli tasapainossa. Todella outoa, että matka sujui letkeämmin kuin eilen, vaikka jomotteli reisistä, ristiselkäkin voivotteli hetkittäin ja allitkin vaikuttivat rasittuneille. Johtopäätös - minulla on lihaksia. Kuntopiikkiä pukkaa..?

Poroaidan jälkeen tultiin aavalle, viimeinen jänkä oli eilen keliltään helpoin. Tänään ladusta ei ollut apujämiä, koska kelkka oli myllännyt reitin. Parempi näin, ainakaan pinnassa ei ollut vesikerrosta. Mieletön tuuli. Konkari totesi, että purjeen kanssa saisi hyvät vauhdit. Takki auki ja testaamaan! JEE! Mahtavaa kyytiä, jonka makuun pääsee harvoin nykyään. Ihanaa, kyllä kannatti lähteä.

Vihoviimeinen loppumatka oli ehkä rankin, vaikka matkaa oli vain kilometrin verran, ja ehkä juuri siksi - homma meni laahustuksen puolelle.

Entä pikinokka? Sen haukku kuului vaimeasti, Konkari lähti noutamaan sen kelkalla. Perillä oli kaksi väsynyttä eläintä. Haukkuva pikinokka ja lumessa jumissa oleva poro. Bad Boy!
Aika nolo näky kun kansalliskoira kotiutui kelkan kyydissä..

Well indeed. Sitä jäin pohtimaan, että milloin sitä onkaan viimeksi tehnyt fyysistä työtä.

Ja - miten ihminen joskus jaksaa mitä vain - eikä joskus yhtään mitään. Mystistä.

Päätän raporttini tänään tähän.

***