Liityin sururyhmään.
Kokoonnuimme ensimmäisen kerran perjantaina ja se perjantai olikin pitkä monella tapaa.
Puhuimme ja itkimme neljä tuntia, jaoimme elämämme kipeimmät menetyksen hetket.
Voimaannuimme.
Ehkä eheydyimme hieman.
***
Eilen oli lankalauantai ja siivoiltiin. Hyvä perussiivous.
Tänään aamulla heräsin.
Päätin käydä pari paperisäläkoria läpi, tein sen.
Kävin vielä yhden paperilaatikollisen läpi, löysin vanhan päiväkirjan.
Hauskoja ja jotenkin liikuttavia tekstejä yläasteajalta.
Viimeinen laatikko, johon tartuin - oli suurimman surun laatikko.
Keltaisen lipaston ylin laatikko.
Suurin ja kaunein haave, mikä ei saanut toteutua,
piti majaansa tuossa laatikossa.
Tänään minua ei pelottanut avata laatikkoa.
Haaveista suurin ja haurain syntyi vuonna 2012 - ja kuoli samana vuonna.
Niin pienenä,
niin
kallisarvoisena,
niin totena,
niin
täyttymättömänä.
Hellin, mutta varmoin käsin katsoin läpi papereita ja lajittelin niitä paperinkeräykseen.
En kaikkia, mutta suuren osan kuitenkin.
***
Pikkuhiljaa
alkaa
tuntua
siltä,
että
elämässä
on
aika jatkaa
eteenpäin.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva jos kommentoit!