Suru on kyllä ihmeellinen asia.
Pelottava, lohdullinen, kätketty, vihattu, murtava, totaalinen.
On niin monenlaista surua, kuin on aihetta.
Ja surijaa.
~
Tapasin tänään toista kertaa sururyhmäni.
Hyvin
erilaisia
ihmisiä,
hyvin
erilaisia
tarinoita.
Ja miten paljon yhtäläisyyksiä!
Puhumattomuutta,
padottua
surua,
kätkettyjä
tunteita.
Tuumattiin,
että mehän tässä surraan niitä pommikoneiden jälkiä! Monen sukupolven puhumattomuus ja padotut surut, siirtyneet, tukahdutetut. Me nelikymppiset naiset niitä itkimme ja nauroimme yhdessä.
Meissä on voima - ja valta - murtaa sukupolvien ketju.
Opetella suremaan.
Niin lohdullista,
niin oivaltavaa.
Niin lämmintä,
niin kaunista.
~
Jo ensimmäisen kerran jälkeen koin suurta iloa, miltei riemua:
minulla on lupa surra!
Sureminen tekee
meitä
enemmän näkyviksi
ihmisinä.
Kokonaisemmiksi.
Meistä on tullut esiin enempi itseämme,
olemme enempi itsejämme.
Kaunista.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva jos kommentoit!