Faces faces

Joulu on upeaa aikaa.

Aikaa olla rauhassa läheisten kesken. Itse olen yhtä poikkeusta lukuunottamatta viettänyt joulun aina vanhempieni ja veljeni kanssa. Tällä kertaa mukana oli myös mummi. Hieno, perinteikäs joulu - kerran vuodessa kaikki ikioman suvun läheisimmät koolla.

Uutiset kertoivat korutonta kieltään toisenlaisesta pyhien vietosta. Turvakodit täyttyivät ja kaikkia apua tarvitsevia ei pystytty auttamaan. Asiakkaita pyydettiin hakeutumaan sosiaalipalveluiden piiriin.. Ei helvetti. Voiko olla pahempaa joulua kuin väkivallan uhan sävyttämä joulu ikiomassa kodissa lapsukaisten kanssa. En jotenkin edes uskalla kuvitella sellaista.

Olen viime päivinä kiinnittänyt kaupungilla huomiota keski-ikäisiin edustaviin rouviin ja äiteihin - olen bongannut lyhyen ajan sisällä kolme pahan näköistä otsa-, nenä- tai silmäkolhua. Toivon tietenkin, että ne ovat syntyneet huolimattomuusmatsissa kaapin oven kanssa..

Pelkään kuitenkin, etteivät ole.


~


Nuoruudestani löytyy yksi ihmissuhde, joka piti sisällään henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Ei hirveän näppärä aihe blogiin, mutta koitetaan. Ihan turhaan olen hautonut näitä asioita sisälläni vuosia, kohta vuosikymmeniä. Olen kyllä kirjoittanut aiheesta itselleni muutamaan otteeseen, mutta se on ollut silmitöntä vuodatusta.. Oikeasti minua kiinnostaisi pohtia asiaa siltä kannalta, mitä se on elämääni ja persoonaani vaikuttanut.

Koska kirjoitusprosessi on ollut mielessä ja haaveissa jo vuosia, saattaa olla, että rohkeus loppuu taas / vieläkin ja juttu jää lyhyeksi, mutta katsotaan. Jos en ole kunnolla käsitellyt tätä asiaa, olen loppujenkin elämäni haasteiden kanssa ihan haavi auki - jostain on oikeasti pakko lähteä punnertamaan! Ei ole enää vaihtoehtoja.


~


Tavattiin opintojen tiimoilta, olin parikymppinen. Seurusteltiin kolmisen vuotta. Suhteessa käytiin läpi ja nähtiin monenlaista mukavaa ja vähemmän mukavaa. Kun koitin analysoida silloin, mitä oli meneillään, työkaluja ei vain ollut. Minulla ei ollut hajuakaan, missä menee normaalin käytöksen ja henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan raja. Raja voi nimittäin olla hyvin häilyvä! Hämmentynyt, iki-ihanan turvallisesta perhetaustasta tupsahtanut nuori ihminen kai ajatteli, että satunnaiset episodit olivat vain jotain outoa, mitä tapahtui joskus kännissä... 

"Anteeksi rakas! Sitä ei tapahdu koskaan enää."

Ei se aivan niinkään ole. Aina uudelleen jotain tapahtui: pääpaino oli henkisellä väkivallalla ja fyysisellä "kieputtelulla", itsepuolustuslajien solmuihin jouduin usein ja ei se aina ollut hupaisaa tai eroottista, se oli puhtaasti estämistä, rajoittamista ja ärsyttämistä. 

Aina vajosin syvemmälle, aina vieraannuin enemmän itsestäni - asiaa ei auttanut etten oikein kenenkään kanssa osannut puhua asiasta. Yritin kyllä, kai. Opiskelukaverit laittoivat kännitoilailut herran persoonan piikkiin. Jäin avuttomaksi, yksin. Hävetti.

En uskaltanut harkita eroa, kun tiesin miten herra oli exäänsä vainonnut. Eihän tässä nyt paikkakuntaa voinut vaihtaa, opinnot hyvällä mallilla jne. Mitä tehdä? Olin voimaton, yksinäinen, lohduton. 

Yhtenä iltana tilanne kärjistyi. Alkoholilla ei ollut osuuta asiaan. Tuli taas jostain turhanpäiväisestä suukopua, totesin jossain vaiheessa että en jaksa tätä enää, mieluummin kuolisin tai olisin kuollut kuin jatkaisin tätä riitelyä, parisuhdetta jne.

Herra tarttui tuumasta toimeen, haki keittiöstä valtavan keittiöveitsen ja ojensi ranteensa todeten: "Anna mennä siitä". No ei tässä nyt ajatuksena kyllä ollut mikään tappoon ryhtyminen..! En muista enää, miten se tilanne laukesi.. Mutta lopun alkua se oli, onneksi. Syytä en kylläkään silloin vielä tiennyt tahi arvannut.. Hän oli löytänyt uuden rakkauden. 

Otin pakoreitin huijentuneena vastaan ja loikin omille teilleni kuin koira veräjästä, katsoin taaksepäin vain pariin otteeseen. Silloin itkin, huusin ja oksensin tätä henkilöä ja parisuhdetta pois minusta ja elimistöstäni.. Jotain pahaa verta jäi kuitenkin kiertämään pakahtuneena minuun vuosiksi.


~


Ajattelin pitkään, etten ikinä pysty kirjoittamaan näistä asioista - olen aina menneisyyteni vanki. Mutta nyt - helvetti - minusta tuntuu että uskallan, osaan, voin. Irrottaa, luopua lopullisesti.

Kuin kevenisin henkisesti, kymmenen kiloa, kaksikymmentä kiloa. Kuin saisin jonkun sisäisen rauhan ja tyyneyden. En ole enää näiden asioiden vangitsema.

Kuin tietäisin, että pystyn selviämään neljän viime vuoden haasteista, suruista ja menetyksistä..?

Mutta kuten talokin painuu perustuksiaan vasten, en minäkään voi käsitellä näitä uusia, minua haastaneita asioita, ennenkuin vanhat asiat on käsitelty. Mätä alue poistettu ja puhtaampaan vaihdettu. Minä itse kokemuksineni olen oman elämäni palapeli, enkä halua että yhdenkään palasen kohdalla on musta aukko.


"It's better to burn out than to fade away"


..totesi herra jos toinenkin. Jos karrelle palaneesta tulee hiiltä ja hiilestä voi muodostua timantti, niin olkoon pahimpien muistojeni ja raskaimpien kokemusteni kohdalla timantti oman elämäni palapelissä.

Timantteja tulee olemaan yhteensä ainakin kolme. Mutta niistä mikään ei ole vielä täysin kiteytynyt.




              *  In progress  *



Tästä se kuitenkin lähtee.



***