Hyvä viikonloppu takana.
Taas on voimia sukeltaa uuteen viikkoon.
Töihin,
sosiaalisuuteen -
siihen mitä ihmisenä oleminen on.
Mitä varten täällä ollaan.
Toimitin edellisessä tekstissä, kuinka suivaannuttavaa on, kun aina kysellään kaikenlaista.
Paskat.
Se on helvetin hienoa.
Olen kiitollinen siitä, että osaan ja voin auttaa. Joskus sitä ei vain tahdo väsyneenä muistaa, jaksaa.
Oman alan asioista kysellään tietysti paljonkin, niitä en edes alkanut listaamaan..
Mutta ehkä tragikoomisimpia tilanteita on ollut taannoisina syksyinä, kun entiseen antiikkiseen luuriin on tupsahdellut sienikuvia tunnistettavaksi..
Tai kun henkilöt, joita en muuten tapaa, kontaktoivat kerran vuodessa:
"Hei, pitkästä aikaa, mitä kuuluu? Tuli mieleen, lähdettäisiinkö sieniretkelle?"
Aivan inhimillistä.
Olen käynyt pari kovaa prässiä läpi viime vuosina ja niiden suhteenkin, hmm.
Olen iloinen, jos voin auttaa muita. Pahoistakin paikoista pääsee eteenpäin ja selviää, kunhan vain antaa itselleen aikaa toipua.
Liikaa ei voi vaatia.
Maailma vaatii aina, muut ihmiset ovat lähellä ja läsnä. Pitää tajuta milloin vetää raja - ja mihin.
Että jaksaa taas olla, auttaa. Rakastaa lähimmäistä.
Yksin meistä ei kukaan olisi mitään.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva jos kommentoit!