torstai 3. huhtikuuta 2014

Hyvien ihmisten seura

Kaveri tuskaili Facebookissa luettuaan Haruki Murakamin trilogian 1Q84. Hän oli luullut että sarjassa on yhteensä neljä kirjaa ja järkytys oli suunnaton kun ilmeni että hänen juuri lukemansa kolmas kirja olikin viimeinen. Itse lopetin juuri Steinbeckin kirjan Hyvien ihmisten juhla ja senkin kirjan hahmoista oli aika haikeaa luopua. Onneksi heidän pariinsa pääsee aina uudelleen - Steinbeckin kirjoista moni menee kolmannella tai neljännellä kierroksella.

Murakamin kirjoissa on kyllä jotain todella spesiaalia. Kun luin Norwegian Wood - japaniksi
ノルウェイの森 - olin aivan haltioitunut ja ryhdyin samalta istumalta kirjoittamaan. "Lapsena juoksin suurella niityllä joka oli keltaisenaan niittyleinikeitä." Siis aloitin elämäkerran - joka tyssäsi kylläkin siihen yhteen,  muutaman sivun ryöpsähdykseen.

Hyvä ihminen - olipa sitten sukulainen, ystävä tai kirjan henkilö - on onni ja lahja. Syvällistä, jo geeneistä kumpuavaa ydinläheisyyttä edustaa esimerkiksi suhteeni omaan mummiin - pitäisikin katsoa kalenterista tuota pikaa käynti Savoon. Hän on nykyään ainoa elossa oleva isovanhempani.

Ystävien kanssa suhde liimautuu kokoon yhdessä vietetystä ajasta ja yhteisistä kokemuksista, esimerkkinä kaveri johon tutustuin ilmoitustaululla 90-luvulla. On koettu aika monenlaista yhdessä. Tiet miltei erosivat välilllä, mutta ohuenohut side ei suostunut katkeamaan. Nyt ollaan ehkä läheisempiä kuin koskaan ja meitä yhdistää nykyään moni, aika yllättäväkin asia. Hyvin erilaiset polut voivat johtaa samoihin tienristeyksiin.

 
***


On vaikeaa ja haikeaa luopua hyvistä ihmisistä. Tänä viikonloppuna edessä on hautajaiset ja haudan lepoon siunataan laajasti tiedoistaan ja taidoistaan tunnustettu mies. Surullista on se, että kukaan ei ottanut hänen erikoisoppejaan omakseen. Moni tieto ja taito päätyy haudan lepoon hänen mukanaan. Hän ei ole minun sukulaiseni, mutta opin tuntemaan hänet ja kunnioitin hänen tietotaitoaan suuresti. Pidin hänestä myös persoonana.

Tänä viikonloppuna siunattavan henkilön perintöä aion ylläpitää niin, että ehdotan tiettyyn hankkeeseen perinneosiota, jossa esimerkiksi kerätään koolle alueen taitajia ja järjestetään työpajoja. Tätä työtä tehdäänkin jo, muttei tarpeeksi laajasti ja nopeasti. Jos jostain voi sanoa niin tällä työllä todellakin on kiire!


Mitä olisin itse voinut tehdä toisin? Olisin voinut tavata isäni äitiä useammin. Kunnioitin häntä, hänen lahjakkuuttaan ja tietoaan, pidin hänestä paljon. Mutta opin tuntemaan hänet paremmin vasta aikuisena ja syvälliseen - sekä sydämen tason tutustumiseen - olisi pitänyt olla vielä enemmän aikaa.

Mitä voin vielä tehdä? Voin ylläpitää eteläpohjalaisen mummin perintöä omalla tavallani. Voin koittaa sivistää itseäni maailman kirjallisuudella, seuraamalla ajan ilmiöitä, osallistumalla kulttuurikeskusteluun tässä ajassa. Tuomalla siihen oman panokseni - ainakin (kulttuuri)tapahtumien muodossa.


***


Hmm. Omat kirjoitusjuttuni hyytyvät yksi toisen jälkeen. Jo yläasteaikana tie nousi pystyyn kun lähetin tekstejä minun ikäisilleni tarkoitettuun kirjoituskilpailuun - en päässyt arvioitavien joukkoon, koska en ollut maininnut ikääni. Älyttömyyden huippu! En ala jossittelemaan. Lukiossa yksi runoni päätyi äidinkielen opettajan toimesta paikallislehteen ja toinen runomuotoinen aine englanninopettajan toimesta enkun luokan oveen. Siihenpä ne julkaistut tekstit sitten taisivatkin lopahtaa.

Työn alla on:

*keski-ikäisen Jaanan pitkäpiimäisen estoinen tarina (+ muu poppoo)
*tekstejä maaseudulta / keväästä / luonnosta

Tehtynä on:

*vanhat runot
*oodikokoelma
*päiväkirjablogi
*runsaasti puheita, joista osa runomuodossa (päättäjäiset, sukujuhlat, hautajaiset jne.)

Hmm, ne puheet voisi koota kyllä yhteen paikkaan, ovat hajallaan. Esimerkiksi tällä pöytäkoneella on yksi hautajaispuhe, jonka voisin siirtää talteen päiväkirjablogiin.

Sanoista tekoihin!


***



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva jos kommentoit!