Kuin uusi ihminen

Tänään heräsin jotenkin, hmm - turhautuneena.

Ehkä nelisen päivää enimmäkseen lepäilyä ei oo mun juttu. Jotenkin tuli sovittua minun makuun liian vähän ohjelmaa pääsiäiseksi. Vaikka olihan tuota silti:

*yhdet yövieraat
*kokolla ja kylillä käynti
*puutarhahommia
*kävelyllä useampaan otteeseen
*valokuvaushommia
*terassien siistausta
*yksi rahoitushakemuskin

Mutta silti. Eniten kai jäi kaihertamaan lapsuuden kotikulmilla poltettu kokko, johon oli koottu meidän naapurista kaadettuja, jo lapsuudesta tuttuja kuusia sekä minun kotipaikalta pari kaadettua koivua. Kokkoiltana nimittäin sain väliaikatekstarin että kokkohommat estynevät tuulen takia, eikä kaupunkiin jääminen siten niin harmittanut. Mutta - tänä aamuna kuulin sydäntä seisauttavan raportin. Konkari oli pyydetty turvallisuudesta vastaavaksi työnjohtajaksi. Kokko oli poltettu - ja se oli palanut 5 (viisi) tuntia. Kaikki siellä asuvat, minulle rakkaat ihmiset olivat olleet paikalla. Paitsi minä. Snif!

Kaupungin perinteinen kokko oli muutamasta kuusirisusta kyhätty hökötys, joka paloi osapuilleen vartin. Eipä silti, "kokkoammattilaisena" seisoin kunnioittavan välimatkan päästä kokosta eikä tietenkään lähellekään tuulen alla. Niin jopas, jostain alkoi haista tutuhko palaneen käry. Itse en nähnyt enkä havahtunut -  kunnes vieressä seisova mies totesi että sulla palaa hiukset. Voi elämä. Äkkiä käryä tukahduttamaan ja hanskaan jäi kymmenkunta hiuksenpätkää. Eipähän tarvitse käydä kampaajalla ohennusleikkuulla tälle kevättä.

Fakta on kuitenkin, ettei voi olla kuin yhdessä paikassa kerrallaan. Ja tässä on nyt ollut reissua ihan riittämiin - hautajaiset, Syötteen mökkivkl jne. Näin tällä kertaa. Ehkä tuosta vielä poikii uusi traditio ja pääsen joskus vielä mukaan. Yleensä meidän kulmilla ollaan kylän yhteisellä kokolla mutta nyt raivausmatskua oli niin paljon että oma kokko oli must. Pitääpä pyytää kokosta kuvia, niitä kuulema napsittiin. 


***


Mutta miten minusta tuli kuin uusi ihminen?

Kirjoitin aamulla turhautuneisuuteni päiväkirjablogiin ja sehän laimeni saman tien. Sitten painelin pihalle, josko sieltä löytyisi jotain akuuttia puutarhahommaa.
Löytyi!

Purin jo riittävästi elämää nähneen nikkaritaidonnäytteeni (kyhäelmän) eli ns. kasvatuslaatikon ja tein sen tilalle paljon tyylikkäämmän viritelmän jo olemassa olevista matskuista. Kunhan saan uuden viritelmän kasvun tielle niin kaivan arkistojen kätköistä kasvatuslaatikosta kuvan ja sitten tästä uudesta viritelmästä. Tämä kun ei vielä ole upeuden huipentuma mutta suunnittelin siihen krasseja ja orvokkeja. Paikka on pihan varjoisimpia joten ennustan siihen koko kesän jatkuvaa kukintaa. Grreat!

Niin? Ei turhauta eikä ärsytä enää mikään. Kuten ystävän kanssa juuri aiheesta keskusteltiin, melankoliset, turhautuneet ja ylipäätään negatiiviset tunteet kuuluvat elämään. Pitää vain koittaa kaivautua niiden taakse ja miettiä mistä ne mahdollisesti kertovat. Minulla ne tulevat yleensä silloin, jos on yksinäistä tai liian vähän ohjelmaa. Eli aika harvoin.

Ei todellakaan ole tarkoitus tehdä tästä mitään tuskailublogia ja toivon että nämä pähkäilyt eivät kuulosta liian raskassoutuisille. Ja, myönnän - pakkohan sitä ohjelmatonta aikaa on olla välillä! Tuo puutarhakyhäelmä särki silmää jo pari vuotta, mutten saanut nostettua käpälääkään (luen Tove Janssonin elämäkertaa..) sen suuntaan. Tänään aivan yllättäen, yhdessä tunnissa laatikko poistui autuaammille puutarhoille.


Turhautumisesta toimintaa!


***